TATU on taiteilija tai tutkija joskus jopa molempia.

TATUSOTU on lyhennelmä sanoista "taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturva" vaikka toisinaan on tuntunut siltä, ettei sellaista ole olemassakaan.

TATUSOTU-blogi on tatusotu-asioihin keskittyvä foorumi, jonne kerätään mm. TATUjen tapauskertomuksia ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia: tiedotteita, kutsuja, lehtileikkeitä, uutisia tatusotu-rintamalta...

TATUSOTU-työryhmä on TATUSOTU-blogia ylläpitävä ja tatusotu-asioihin parannuksia ajava työryhmä, joka perustettiin joulukuussa 2006. TATUSOTU-blogia ylläpitävät tutkijat Outi Alanko-Kahiluoto, Martti-Tapio Kuuskoski, Laura Lindstedt ja Pajari Räsänen. Työryhmään kuuluvat heidän lisäkseen kuvataiteilija Nella Keskisarja ja teatteriohjaaja Atro Kahiluoto.

TATUSOTUrit on eräänlainen TATUSOTU-blogin "takahuone" tai "lisäsiipi", jonne on talletettu TATUSOTU-blogiin liittyvää (esimerkiksi runsaasti tilaa vievää) lisämateriaalia. TATUSOTUrit-blogiin kuljetaan tavallisesti TATUSOTU-blogin kautta, mutta sinne voi eksyä myös takaovesta.

Jos haluat takaisin TATUSOTU-blogiin, paina vaikkapa tästä linkistä. Jos taas "eksyit" TATUSOTUrit-blogiin muualta kuin TATUSOTU-blogin kautta, kannattaa käydä tutustumassa myös tuohon takahuoneen eteiseen osoitteessa tatusotu.blogspot.com.

perjantai 1. kesäkuuta 2007

Taiteilijapalkkakysymys

Essee on ilmestynyt Nuori Voima -lehdessä 1–2/07.

***


TAITEILIJAPALKKAKYSYMYS
Martti-Tapio Kuuskoski



Bic Mac vie halut – tässä kulutuskapitalismin tuskallinen paradoksi, jonka takia kapitalismi ajautuu koko ajan kohti omaa vallankumoustaan. Siksi taiteilijoiden ja muiden hengenviljelijöiden poliittinen vääntövoima ei liene koskaan ollut suurempi kuin tänä päivänä.

Kovin kaukana ei ole, ainakaan teoriassa, aika, jolloin kapitalisti maksaa mielellään siitä, että hengenviljelijä sitoutuu tekemään työtään markkinatalouden logiikan ulkopuolella. Siinä vaiheessa henkisen kulttuurin katovuodet ovat kuitenkin tuoneet muassaan jo paljon korjaamatonta vahinkoa. Tilanne voitaisiin nähdä ja hoitaa valtiollisella hengenviljelijäpalkalla jo nyt. Valitettavasti kaukokatseisuus ei kuitenkaan ole viime aikoina ollut yhteiskuntapoliittinen hyve.

Taiteilijapalkan historiaa Suomessa

Suomessa taiteilijapalkkakysymys nousi esiin 1970-luvun alussa. Vuonna 1972 Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Kari Jylhä lupasi opetusministeriölle ”suurta kuumaa pakettia”. Helsingin Sanomat (17.9.1972) kirjoitti asiasta seuraavasti: ”Vain rusettia vailla olevan paketin isoin asia on taiteilijapalkka, jonka toteuttamista seura pitää niin tärkeänä ettei sitä pidä enää jättää pelkkien juhlapuheiden varaan.”

Paketissa vaadittiin myös taiteilijaprofessuurien lakkauttamista ja taiteilijoiden yrittäjäeläkejärjestelmän purkamista. ”Itsenäisten kulttuurityöntekijöiden pakottamista yrittäjäeläkelainsäädännön piiriin” vastustettiin koska ”yksityisen liikeyrittäjän ja luovaa työtä tekevän rinnastaminen on väärin”. Kuvataiteilijoiden ajaman uudistuksen oli tarkoitus koskea kaikkia luovaa työtä tekeviä, kuten esimerkiksi kirjailijoita.

Kolmenkymmenenviiden vuoden takaisessa lehtiartikkelissa Jylhä toteaa itse seuraavasti: ”Pahinta taide-elämässämme onkin se, että valtion varoin koulutetaan ihmisiä, joita sitten ei työllistetä.” Tilanne on tällä hetkellä vähintäänkin yhtä paha.

”Suuri kuuma paketti” poltti poliitikkojen hyppyset. Mutta vuonna 1981 taiteilijat olivat jälleen asialla taiteilijapalkkavaatimuksineen, nyt jo laajemmalla rintamalla ja suuremmalla äänellä. Eri taiteenaloja edustava ”Taiteen puolesta” -työryhmä järjesti mielenosoituksen Helsingissä, ja vastaavia mielenosoituksia järjestettiin myös muissa kaupungeissa. ”Taiteilijoille palkka, siitä se kaikki alkaa”, banderollit huusivat.

Jo aamuyöstä oli lähdetty toteuttamaan ”päivä ilman taidetta” -tempausta, ”jonka täydellisen onnistumisen pääkaupungin aina valpas poliisikunta vaivoin sai torjuttua”, kuten Taide-lehti kirjoitti (3/1981).

Siihen aikaan tämä oli lööppitavaraa. Iltasanomien otsikot kirkuivat: ”Taiteilijat tekivät iskun Helsingin yössä – Patsaat yritettiin peittää”. Teko herätti moraalista närkästystä: ”Lähes 30 merkittävää helsinkiläistä veistosta piti peittää tänään aamuvarhaisella mustalla jätemuovilla tai keltaisilla lakanoilla. ’Päivä ilman taidetta’ oli tekijöiden teema. Ja sillä pyrittiin maksattamaan valtiolla taiteilijapalkka.” (IS 23.4.1981.)

Nykyisessä hullujen päivien maailmassa tuskin kukaan viitsisi tai edes huomaisi välittää moisesta. Nyt mellakkapoliisin tärkein tehtävä on turvata omaisuutta, ei suinkaan julkista taidetta.

Mielenosoituksen syynä oli se, että poliittisesti miltei sovitusta taiteilijapalkasta sittenkin luovuttiin. Näin ”maan hallitus [oli] jälleen kerran pettänyt maamme taiteilijat ja syönyt hallitusohjelmassaan antamansa lupauksen. Opetusministeriön esityksestä taiteen keskustoimikunnan laatima ehdotus palkaksi ei enää kelvannut, vaan hallitus päätti jälleen kerran siirtää asian työryhmän käsiteltäväksi.” (Taide 3/1981.)

Työryhmän laatima ehdotus merkitsi ”tosiasiallisesti luopumista taiteilijoiden ajamasta ja poliittisten puolueiden kannattamasta taiteilijapalkasta. Työryhmä ehdottaa nykyisiin apurahoihin 15 apurahaa vuodessa lisää. Näiden kesto olisi 15 vuotta.” (Taide 3/1981.)

Kompromissiksi tarjottu pitkäaikaisten taiteilija-apurahojen järjestelmä luotiin vuonna 1982 – ja se purettiin vuonna 1994. Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen silloinen esimies Heikki Hellman kirjoitti jäähyväissanoiksi: ”Pitkien apurahojen aikakausi jää kestoltaan kananlennoksi, mutta jos pitää arvioida sen kulttuuripoliittista merkitystä, kuulen kotkan siipien havinaa.” (HS 18.12.1994.)

Taiteilijatilanteita muualla Euroopassa

Irlannissa otettiin vuonna 1969 käyttöön taiteilijoiden tekijänoikeustuloja koskeva veropoikkeuslaki. Alkuperäisenä tarkoituksena oli hengenviljelyn tukeminen, mutta todellisuudessa Irlannista on muodostunut suurituloisten taiteilijoiden veroparatiisi, samalla kun taiteilijoiden keskimääräinen elintaso on monia muita Euroopan maita alhaisempi. Verovapaus on myönnetty, mikäli kyseessä on taiteelliseksi luokiteltu myyntituottoja tuova taideteos. (Turun Sanomat 3.1.2007.)

Jo tämän valintakriteerin olemassaolo on taiteen vapauden kannalta hieman irvokas yksityiskohta. Muiden maiden kirjastokorvaus- ja taiteilijapalkkajärjestelmiä korvaava systeemi alkaa muutenkin olla aikansa elänyt, koska se painottaa taiteilijan sijasta teos-tavaraa sekä tekijänoikeuksiin liittyvää tuloa, joka on jo katoamassa taiteellisen toiminnan ja toimeentulon keskiöstä. (Se, että tekijänoikeudet ovat viime aikoina nousseet niin tärkeäksi asiaksi, heijastaa itse asiassa kapitalistisen järjestelmän sisäistä hätätilaa.)

Hollannissa tuli vuonna 1999 voimaan laki eräänlaisesta taiteilijapalkasta, jota voi saada jokainen maassa ammattimaisesti taiteilijana toimiva. Tämän perustoimeentulon lisäksi taiteilijalla on oikeus hankkia myös lisätuloja omalla alallaan. Järjestelmän ongelma on se, että tämä ns. WIK-turva on jokseenkin nimellinen – noin 2800 markkaa kuukaudessa (HS 2.6.2000), siis 460 euron tienoilla – ja sitä voi saada vain neljä vuotta kerrallaan. Määräajan alkuperäisenä ideana oli se, että jos ei neljässä vuodessa ala tulla toimeen omillaan, alkaa olla jo aika harkita alan vaihtoa.

Taloudellista yrittäjyyttä korostavat mallit eivät kuitenkaan sovi kukoistaville hengenviljelyksille, ei vaikka oma-aloitteisuus ja itsenäisyys olisivatkin taiteilijalle ja yrittäjälle yhteisiä piirteitä. Ei edes agrikulttuurin harjoittaja tekisi Suomessa mitään ilman huomattavia tukia, ja hän sentään tuottaa enemmänkin vatsantäytettä kuin hengenruokaa, siis ruokatavaroita. Millään ihmisyhteisöllä ei periaatteessa ole sen oman itsensä vuoksi varaa laittaa jäseniään maksamaan hengenruoasta samalla periaatteella kuin ruokatavarasta. Ei, vaikka juuri tällaista epäonnista ihmiskoetta juuri nyt tehdäänkin hyperteollistuneessa markkinataloudessa, joka on kapitalismin nykymuoto.

On selvää, että mikäli kapitalismi ymmärretään ennen kaikkea libidinaalisena ekonomiana, se on tähän tilanteeseen ajauduttuaan näännyttämässä itseään.

Voimme, ainakin filosofi Bernard Stieglerin mukaan, odottaa kapitalismin sisäistä vallankumousta, jossa tuottajan ja kuluttajan suhteeseen perustuva järjestelmä korvautuu uudella hengen teknologioiden ja henkisyyttä luovien taiteen rakastajien, amatöörien aikakaudella. Ydin Stieglerin ajatuksessa on joka tapauksessa se, että kulutuskapitalismin nykyinen ”polttoaine”, teollistunut halutuotanto, johtaa halun tuhoon ja ”symboliseen kurjuuteen”, joka merkitsisi kapitalismin itsetuhoa.

Jos markkinatalous osaisi ajatella, jos se olisi edes oikea ideologia, jos se kykenisi näkemään nenäänsä pidemmälle, se tarjoaisi jo tässä vaiheessa taiteilijoille erikoista sopimusta, joka olisi hyvin samanlainen kuin Wotanin ja Siegfriedin suhde Wagnerin Ringissä: täydellisen ylivallan takia itseään tuhoon ajava Wotan-jumala tarvitsisi, voidakseen pelastaa edes jotain maailmastaan, ensimmäisen hänestä täysin riippumattoman ihmisen, Siegfriedin.

Mutta siirtykäämme Norjaan: Siellä on aito taiteilijapalkkajärjestelmä, vaikka siihen eivät kaikki osallisiksi pääsekään. Järjestelmä kattaa kaikkien taiteenalojen tekijät. Tarkoitus on turvata taiteilijan työrauha eläkeikään saakka valtion minimipalkan suuruisella jatkuvalla takuutulolla, jota kuitenkin taiteilijan mahdolliset muut tulot vähentävät. Tämä onkin kohtuullista.

Ja mitä tällaisesta taiteilijoiden työhön panostamisesta syntyy? No, ainakin vuonna 1996 Norjan kustannusyhdistys myi ulkomaille noin sadan norjalaisen kirjan kustannusoikeudet (HS 17.8.1996).

Mikä on siis muuttunut?

Taiteilija-apurahat Suomessa ovat olleet kompromissi ja korvike taiteilijapalkalle. Lainsäädännöllisenä lähtökohtana on ollut ajatus taiteilijoiden toimeentulojärjestelmästä. Kuten Heikki Hellman totesi kahdeksan vuotta sitten, kulttuuripolitiikassa on ajauduttu jatkuvasti yhä kauemmas sosiaalipolitiikasta, yhä pidemmälle kilpailuyhteiskunnan suuntaan, menestyjien palkitsemiseen ja teostuotantoa korostavaan tulosvastuuseen, sekä yhä harvempien palkitsemiseen yhä suuremmin apurahoin (HS 16.10.1999). Nykyään on vielä entisestäänkin korostunut yksittäisten teosten kulutustavaranomainen palkitsemistrendi.

Tämä tavaran kanssa ilakoiminen ei tule kuitenkaan olemaan kestävä suuntaus – ja syy on siinä, että kapitalismi ei kestä sitä.

Taiteilija Perttu Näsänen kirjoitti runsas neljännesvuosisata sitten artikkelissaan ”Miksi taiteilijapalkka?” (Taide 3/1981): ”On täysin totta, ei taidetta pidä tukea. Ei taiteilija tosiaankaan tarvitse kainalosauvoja. Eihän peruskoulun opettajiakaan tueta. Ei koululaitosta yhteiskunnan toimesta tueta vaan sitä rahoitetaan. Myös taidetta on rahoitettava. [...] taiteilijalle on maksettava siitä, että hän tuottaa taiteellisia ideoita, henkisiä arvoja.”

Ilman sosiaalipoliittiselta perustalta lähtevää hengenviljelyksen rahoitusta katoavat – Stieglerin termejä lainatakseni – singulaarisuudet (ainutlaatuisuudet) partikulaarisuuksien (erikoisuuksien) tieltä, ja tämä merkitsee myös individualistisen halun yhteiskunnallista kuolemaa. Ongelma liittyy kiinteästi demokratialle välttämättömään kansalaisuuteen, joka on hyvää vauhtia korvautumassa yleisöillä, asiakkailla ja kuluttajilla.

Toki elämme nyt hurjaa kulttuurisen taantumuksen aikaa. Ehkä hengenviljelyn katovuosista ei enää selviydytäkään?

Ei ole sattumaa, että kulttuurinen taantumus alkoi samoihin aikoihin kuin Neuvostoliiton hajoaminen. Neuvostoliiton poliittinen vääntövoima, jota saamme kiittää (pian raunioitetusta) suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, on kuitenkin nyt korvautunut hajallaan olevien kulttuurityöläisten hieman monimutkaisemmalla poliittisella vääntövoimalla, jota ilman maa ei viheriöi...

Horisontissa siintääkin jo kysymyksiä: olemmeko sittenkin matkalla kohti marxilaista utopiaa, jossa taide pääsee vihdoin lepoon vallankumouksellisesta työtehtävästään, ja siitä tulee lopulta vapaiden kansalaisten, amatoraatin, vapaata huvia ilman mitään sen kummempaa tarkoitusta?
Vai olisiko kuitenkin ensin lähdettävä rakentamaan uudenlaisten, standardisaatiota vastustavien hengenviljelyn instituutioiden aikakautta?

Teksti on ilmestynyt Nuori Voima -lehden työtä käsittelevässä teemanumerossa 1–2/2007.

Tuva Korsström: "Kultur som varumärke och exportvara" (HBL 12.3.2007)

För en dryg vecka sedan släpptes ett förslag till utvecklingsprogram för Finlands kulturexport under åren 2007 2011. Rapporten, som går under det hurtfriska namnet Kultur på export? JAVISST! , är ingen rutinpromemoria. Förslaget går ut på att sammanlagt 228 miljoner euro kanaliseras till utvecklingsprogrammet under den aktuella perioden. Av den summan skulle 64 miljoner euro vara nya resurser. Undervisningsministeriets årliga anslag för export och internationell verksamhet skulle till exempel fördubblas från tio till tjugo miljoner euro.

I expertgruppen bakom förslaget är såväl undervisnings- och utrikesministeriet som finans-, handels- och industri-, arbets- och inrikesministeriet representerade. Det är alltså en auktoritativ församling som målar upp följande vision av finländskt kulturliv år 2011, då miljonsatsningen förhoppningsvis haft effekt: Kulturexporten har blivit en erkänd del av den finska exportverksamheten. Kulturexportens värde har åtminstone tredubblats och de kreativa sektorerna har medfört mångfald i vårt lands näringsstuktur och förbättrat sysselsättningen.

Jämfört med tidigare är kulturen en avgjort tydligare del av Finlandsbilden och varumärket Finland. Den ekonomiska välfärden bland de individer och grupper som är verksamma på kulturfältet har förbättrats tack vare exporten. Kulturexporten uppgår för närvarande till 100 150 miljoner euro per år. Om fyra år skulle summan alltså ha höjts till cirka 500 miljoner euro.

Den föreslagna, massiva satsningen på kulturexport kan ses som kulturminister Saarelas viktigaste testamente till den nya regeringen. Initiativet följer Lissabonfördragets strategi som syftar till att stärka EU:s inre marknad och innan utgången av 2010 göra EU:s företag till världens mest konkurrenskraftiga. Inom EU har kultursektorns lönsamhet vuxit kraftigt under de senaste åren; dess tillväxt har varit över 12 procent snabbare än den allmänna ekonomiska tillväxten inom unionen.

Finland, som är ett litet språkområde och har ett litet publikunderlag, har hittills inte följt den växande trenden, med några få undantag som närmast återfinns inom popmusiken, filmen och spelproduktionen. Man kan förmoda att just de internationellt och kommersiellt gångbara kulturyttringarna musik, film, spel och eventuellt design kommer att bli speciellt prioriterade områden i den nya exportsatsningen. Rapporten innehåller inte desto mindre en mängd konkreta förslag för alla kulturformer. För litteraturens del föreslås till exempel bättre exportåtgärder för facklitteratur, barnböcker och serier samt en synlig insats vid Frankfurtmässan med Finland som temaland år 2011. En växande kulturexport tjänar uppenbarligen minst två syften. Dels rör det sig om ekonomi, dels om prestige det som i den finskspråkiga rapporten betecknas med ordmonstret Suomi-brändäys . För Finlandsbilden är också en begränsat lönsam export av elitkultur en framgång. Våra utrikesbeskickningar som hittills koncentrerat sin kulturverksamhet mest på den här typen av export kommer i framtiden antagligen också att få promovera masskultur.

Kulturexporten är alltså något som under de närmaste åren kommer att skapa synergi mellan olika ministerier och näringslivet, och som förväntas ge undervisningsministeriet kännbart ökade anslag för internationell verksamhet. Men kommer satsningen i motsvarande grad att öka anslagen för själva substansen: den verksamhet som konstnärerna själva utövar?

Rapporten betonar att man bör söka en lösning på copyrightfrågor och den beskattningsproblematik som uppstår på grund av konstnärernas ojämna inkomster.

Ökad kulturexport ökar också de vanligtvis kortvariga toppinkomsterna för artister av typ Lordi, som emellertid redan om några år kan ha försvunnit från världsarenorna.

Exportentusiasmen inom statsförvaltningen kan leda till positiva synergieffekter men också till byråkratiskt dubbelarbete. Förhoppningsvis äter undervisningsministeriets nygrundade exportavdelning inte upp de redan nu njugga anslagen för sakkunniga och erfarna äldre aktörer på fältet, som informationscentren Fili, Frame och Design Forum och Finlands kulturinstitut världen över.

Tuva Korsström

09-1253 229, tuva.korsstrom@hbl.fi

VECKANS FIGUR

Ett inte alldeles perfekt stipendiesystem

Finland har, som en typisk nordisk välfärdsstat med liten hemmamarknad, ett statligt stödsystem för konstnärer. År 2005 åtnjöt 551 konstnärer statens arbetsstipendier, vilket utgör tre procent av landets hela konstnärskår.

Konstnärsstipendierna är skattefria och år 2005 gav de en årsinkomst på 14 782 euro. Samma år uppgick hela summan för konstnärsstipendier till 7,3 miljoner euro eller omkring två procent av statens konst- och kulturbudget.

Av veckans figur framgår det vilka konstnärsgrupper som är de största mottagarna av stipendier. Det är dessa konstnärer som har de största svårigheterna att kombinera sin konstutövning med andra förvärvsinkomster och som heller inte kan få sin utkomst på sin konst, hur kvalitativt högtstående den än må vara.

På senare tid har konstnärerna och forskarna som drabbas av liknande missförhållanden riktat uppmärksamheten på att stipendiesystemet lämnar dem utanför pensionsskyddet och alla former av socialskydd. Ett lagförslag som skulle ha åtgärdat missförhållandena förföll i höstas eftersom det ansågs för dyrt både för statliga, kommunala och privata stipendiefinansiärer. Lagförslaget skulle ha krävt en höjning på 25 procent av de statliga stipendieanslagen, alltså en betydligt lägre summa än det föreslagna export­tillägget på 10 miljoner euro (se ovan).

Tuva Korsström

[Figurens rubrik:]

Mottagare av statens konstnärsstipendier 2002-2005

[Figurens text:]

Bildkonst 22%

Teater 12%

Fotografi 4%

Cirkus 1%

Musik 17%

Arkitektur 4%

Film 6%

Hantverk. design 6%

Kritik 3%

Dans 5%

Litteratur 20%

Källor: Pauli Rautiainen: Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus. Taiteen keskustoimikunta. www.tatusotu.blogspot.com

Matti Apunen: "Artistin apea valitus" (Aamulehti 11.3.07)

Matti Apunen: "Artistin apea valitus" (Aamulehti 11.3.07)