TATU on taiteilija tai tutkija joskus jopa molempia.

TATUSOTU on lyhennelmä sanoista "taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturva" vaikka toisinaan on tuntunut siltä, ettei sellaista ole olemassakaan.

TATUSOTU-blogi on tatusotu-asioihin keskittyvä foorumi, jonne kerätään mm. TATUjen tapauskertomuksia ja muuta aiheeseen liittyvää materiaalia: tiedotteita, kutsuja, lehtileikkeitä, uutisia tatusotu-rintamalta...

TATUSOTU-työryhmä on TATUSOTU-blogia ylläpitävä ja tatusotu-asioihin parannuksia ajava työryhmä, joka perustettiin joulukuussa 2006. TATUSOTU-blogia ylläpitävät tutkijat Outi Alanko-Kahiluoto, Martti-Tapio Kuuskoski, Laura Lindstedt ja Pajari Räsänen. Työryhmään kuuluvat heidän lisäkseen kuvataiteilija Nella Keskisarja ja teatteriohjaaja Atro Kahiluoto.

TATUSOTUrit on eräänlainen TATUSOTU-blogin "takahuone" tai "lisäsiipi", jonne on talletettu TATUSOTU-blogiin liittyvää (esimerkiksi runsaasti tilaa vievää) lisämateriaalia. TATUSOTUrit-blogiin kuljetaan tavallisesti TATUSOTU-blogin kautta, mutta sinne voi eksyä myös takaovesta.

Jos haluat takaisin TATUSOTU-blogiin, paina vaikkapa tästä linkistä. Jos taas "eksyit" TATUSOTUrit-blogiin muualta kuin TATUSOTU-blogin kautta, kannattaa käydä tutustumassa myös tuohon takahuoneen eteiseen osoitteessa tatusotu.blogspot.com.

sunnuntai 25. helmikuuta 2007

TATUSOTU-keskustelutilaisuus Ylioppilasteatterissa 24.1.2007

Keskustelutilaisuuden järjesti TATUSOTU-työryhmä eli taiteilijoiden ja tutkijoiden (siis lyhyesti ”tatujen”) sosiaaliturvan parantamiseksi työskentelevä ryhmä. Tähän työryhmään tai TATUSOTUn ydinryhmään — TATUSOTU on kuitenkin muutakin kuin tämä työryhmä ja sen julkaisukanava eli TATUSOTU-blogi — kuuluvat, paitsi tilaisuudessa puhuneet Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineen tutkijat Outi Alanko-Kahiluoto (joka on lisäksi paitsi Helsingin yliopiston tieteentekijöiden luottamusmies ja Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän jäsen, myös vihreiden kansanedustajaehdokas ja Helsingin kaupunginvaltuutettu — nämä kytkökset tehtäköön nyt tässäkin selviksi), Martti-Tapio Kuuskoski, Laura Lindstedt ja Pajari Räsänen, myös kuvataiteilija Nella Keskisarja ja teatteriohjaaja Atro Kahiluoto. Ylioppilasteatteria kiitämme tilan tarjoamisesta käyttöömme.

Paneelikeskusteluun kutsutuille kansanedustajille Minna Sirnö (vas.), Tatja Karvonen (kesk.), Maija Perho (kok.) ja Säde Tahvanainen (sd.) jaettiin keskustelutilaisuutta edeltävänä päivänä sähköpostitse seuraavat kysymykset:

1) Esittele itsesi ja kommentoi edellä kuulemiasi tapauskertomuksia lyhyesti. 2) Mitkä ovat mielestäsi tieteen- ja taiteentekijöiden sosiaaliturvan polttavimmat ongelmat ja kuinka suuresta ongelmasta on mielestäsi kyse? 3) Pitäisikö väitöskirjatutkijan päästä työttömyysturvan piiriin, hänen jäädessään työttömäksi, a) kun hän on palkallisesti tehnyt väitöskirjaa? (esim. Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa tai valtakunnalisessa tutkijakoulussa); b) kun hän on apurahalla tehnyt väitöskirjaa? (nykyisellään työvoimaviranomaiset tulkitsevat väitöskirjatutkijat omassa työssään työllistyviksi ja he eivät näin ollen kuulu työttömäksi jäätyään työttömyysturvan piiriin.) 4) Miten ratkaisisit taiteen- ja tieteentekijöiden sosiaaliturvan ongelmat; olisiko ratkaisu mielestäsi a) perustulo, b) yrittäjyys, c) sosiaaliturvan aukkojen paikkaaminen, d) joku muu?

Näitä kysymyksiä ei suorasanaisesti toistettu tilaisuuden aikana, neljättä kysymystä lukuunottamatta, joka lopulta nostettiin sellaisenaan esiin aivan tilaisuuden loppupuolella. Silti nämä neljä teemaa tietyllä tavalla jäsensivät koko tilaisuutta: aloitettiin tapauskertomuksilla (joita kuultiin yleisön joukosta lisää), joihin ei oikein tiennyt “itkeäkö vai nauraa”, kuten Maija Perho kiteytti; toisaalta kansanedustajat esittivät eri tavoin käsityksiään “tatujen” sotuongelmista ja niiden syistä (Säde Tahvanainen näki ongelmana “putkihallinnon” eli sen, että eri ministeriöt toimivat kukin omalla sektorillaan keskusjohtoisesti, Minna Sirnö toi puolestaan esiin tiettyjä perustavia asenneongelmia päättäjien suhtautumisessa kulttuurityöläisiin ja painotti, ettei tämä ryhmä ole marginaalinen vaan suuri ja kasvussa); kolmannen kysymyksen suhteen kaikki tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että väitöskirjatutkijankin pitäisi päästä työttömyysturvan piiriin jäädessään työttömäksi; lopulta neljännen kysymyksen kohdalla kävi tilaisuuden kuluessa niin ikään yksimielisesti selväksi, ettei sosiaaliturvan aukkojen paikkaaminen riitä eikä tatuja voi pakottaa yrittäjiksi; näinollen vaihtoehdoiksi jäivät näistä neljästä vain “perustulo” tai “joku muu”.

Tapahtuma alkoi TATUSOTU-työryhmän puheenvuoroilla: Outi Alanko-Kahiluoto lausui tilaisuuden avaussanat mainiten muun muassa, miten oivallinen paikka juuri Helsingin Ylioppilasteatteri on keskustelulle tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvasta, ja esittäen keskustelun taustalla olevan peruskysymyksen: "Miksi tieteilijöillä ja taiteilijoilla ei ole sosiaaliturvaa?" Hän kuitenkin myös huomautti, että kun puhutaan sosiaaliturvaa vaille jäämisestä, kyse ei ole ainoastaan näistä ryhmistä, eivätkä nämä ryhmät ole niin marginaalisia kuin miltä saattaisi näyttää. Sekä apurahansaajien että keikka- ja pätkätyötä tekevien määrä on Suomessa nousussa. Toisaalta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan turvarakenne koetaan myös laajemmin nykyisin aikaisempaa heikommaksi. Yhä useampi kansalainen kokee kantavansa itse sellaiset riskit joita hyvinvointiyhteiskunta on aikaisemmin luvannut puolestamme kantaa. Outi myös kertoi, miten idea tilaisuuden järjestämisestä sai alkunsa: joukko tutkijoita ja taiteilijoita koki huolta siitä, ettei tieteen- ja taiteentekijöillä ole riittävää sosiaaliturvaa ja monet kokivat sen myös omakohtaisesti; toisaalta tätä yhteiskunnallista ongelmaa ei ole riittävästi tunnustettu esimerkiksi eri ministeriöiden tasolla. Perustettiin tieteen- ja taiteentekijöiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevä työryhmä — Outi esitteli tässä ensin muut TATUSOTU-työryhmän jäsenet, paneelikeskustelun osallistujat ja puheenjohtajana toimineen kirjailija Jarkko Tontin, joka toivotti yleisön omasta puolestaan tervetulleiksi. Tämän jälkeen siirryttiin muiden TATUSOTU-työryhmäläisten puheenvuoroihin.

Martti-Tapio Kuuskoski kertoi taiteilijoiden, lähinnä kuvataiteilijoiden tilanteesta ja päätti puheenvuoronsa varsin vaikuttavaan anekdoottiin, Pajari Räsänen sanoi muutaman sanan tutkijoiden puolesta ikään kuin johdantona Laura Lindstedtin omaan tapauskertomukseen, joka kiteytti väitöskirjantekijöiden usein absurdin tilanteen, ja Martti-Tapio (ks. alla "2. osa") kertoi lopuksi vielä omista kokemuksistaan siitä, millaisella asenteella tutkija voi pätevöityä työttömäksi työnhakijaksi ja millaisin keinoin akateemisille työttömille pyritään antamaan “uusi suunta”.

Tämän avauksen jälkeen oli ammattijärjestöjen edustajien puheenvuoro: Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Eeva Rantala ja Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtaja Elena Näsänen oli kutsuttu puhumaan ammattiliittojemme edustajina, aiheinaan "Tutkijan sosiaaliturvan ongelmat" ja "Taiteilijoiden sosiaaliturvattomuus" (nämäkin puheet löytyvät teksteinä TATUSOTU-blogista).

Varsinainen paneelikeskustelu alkoi puoli viiden korvilla paneelin puheenjohtajan, Jarkko Tontin esitellessä keskustelijat. Esittelykierroksen jälkeen kansanedustajaehdokas, kaupunginvaltuutettu Outi Alanko-Kahiluoto (vihr.) käytti paneelikeskustelun ensimmäisen puheenvuoron ja kertoi, että hän on ollut mukana kirjoittamassa Vihreän liiton vaaliohjelmaa ja sinne on kirjattu, että apurahansaajille on saatava sosiaaliturva mahdollisimman pikaisesti ja verottoman apurahan rajaa tulee nostaa, mikä nostaisi apurahansaajan käteenjääviä tuloja. Vihreillä on myös perustulomalli, joka sekin liittyy myös apurahansaajien ja pätkätyöläisten sosiaaliturvan paranemiseen.

Tämän jälkeen puheenvuorojen järjestys noudatti istumajärjestystä; Outin oikealla puolella istui SDP:n kansanedustaja ja sivistysvaliokunnan jäsen vuodesta 1995 Säde Tahvanainen, joka arvioi “putkihallinnon” olevan yksi perustava ongelma ”tatujen” työttömyys- ja sosiaaliturva-asioiden hoitamisen kannalta; tarvittaisiin ministeriöiden yhteistyötä. Tahvanainen ei voinut vielä kertoa SDP:n vaaliohjelmasta mutta kertoi, että nämä asiat ovat olleet SDP:n taustakeskusteluissa voimakkaasti esillä ja että sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen on luvannut vielä tämän vaalikauden aikana perustaa ”kulttuuripoliittisen työryhmän” näitä asioita hoitamaan.

Seuraavaksi puhui kokoomuksen kansanedustaja, Lipposen toisen hallituksen sosiaali- ja terveysministerinäkin toiminut Maija Perho. Aluksi hän totesi, että on oltava paremmat edellytykset tehdä tiedettä ja taidetta ja että tällä asialla on vakava vaikutus siihen, kuinka houkutteleva tutkijanuran tulevaisuudessa on. Kuten Perho sanoi, tutkijoiden ja taiteilijoiden tapauskertomuksia kuultuaan ei tiennyt ”itkeä vai nauraa vai molempia”. Hän viittasi Anu Suorannan Sunnuntaidebatti-kirjoitukseen ja kertoi ryhtyneensä toimenpiteisiin: “Ryhdyin setvimään tätä asiaa ja sain työministeriön vastauksen eduskunnan oikeusasiamiehelle; tässä vastauksessa todetaan että työttömyysturvalain sen ja sen pykälän mukaan tämä tilanne on suurin piirtein oikein. Avustajani sitten pyysi näitä tietoja [...]. Virkamies siellä sanoi että HS:n kirjoitus oli vääristelyä. Tässä [ministeriön kannassa] on varmaan vähän asennepuolellakin tehtävää. Kysymys siitä että onko tämä meillä vaaliohjelmassa – toivon että minulla on niin paljon arvovaltaa että ehdotukseni tämän asian hoitamiseksi pysyy siellä. Varma tieto on ensi perjantaina.” (Vain viikkoa tilaisuuden jälkeen eli seuraavana keskiviikkona Maija Perho julkaisi aiheesta lehdistötiedotteen.)

Tatja Karvonen, keskustan kansanedustaja Lapin vaalipiiristä, totesi seuraavaksi että sosiaaliturvan ”kokonaisremontti on tarpeen”, viitaten näin KELAn pääjohtajan Jorma Huuhtasen (kesk.) joulun alla Turun Sanomille antamaan lausuntoon. ”Perusturva kaikille” oli Karvosen kiteytys keskustan näkemyksestä.

Teatteri- ja Mediatyöntekijäin liiton puheenjohtaja, kansanedustaja Minna Sirnö (vas.) aloitti puheenvuoronsa hauskalla viittauksella Richard Nixoniin ja hikipisaroihin tämän ylähuulella Watergate-skandaalin aikoihin. Nyt ei kuitenkaan ollut kyse sen enempää puhujan kannalta tulenaroista aiheista kuin ramppikuumeestakaan. Hän totesi, että teatterissa on jo pitkään ollut paitsi ”orjatyöläisiä”, ”hautakivisopimuksia, friikkuja [so. freelancereita]”, myös ”pakkoyrittäjiä”, jollaisia on tutkijapuolelle ilmeisesti vasta tulossa.

Näiden ensimmäisten paneelipuheenvuorojen jälkeen puheenjohtaja antoi tilaisuuden yleisön kommenteille ja kysymyksille. Teatteri- ja Mediatyöntekijäin liiton talouspäällikkö Aulikki Raatikainen avasi tämän puolen tilaisuudesta mieleenpainuvalla tavalla: “Täällä ei nyt kelpaa vastaukseksi että perustetaan työryhmä.” Hän viittasi TAISTO-työryhmään, joka on toiminut vuodesta 1995 ja joka on joutunut kuitenkin toteamaan, että vastassa on virkamiesten ”musta kumiseinä” josta kaikki työryhmän esitykset ja ehdotukset ja muistiot kimpoavat takaisin. Niinpä nyt voidaan todeta: “Epäkohdat ovat tiedossa – se on vain päättämisen paikka.”

Säde Tahvanainen sai seuraavaksi vastata tähän, että työryhmän olisi oltava laajapohjainen: “Tarvitaan monta näkökulmaa [...] jotta [asia] pystytään ratkaisemaan kestävällä tavalla.”

Seuraavan yleisöpuheenvuoron käytti kuvataiteilija, tutkija Kimmo Sarje, joka halusi taiteilijoiden ja tutkijoiden eläketurvaan ”takautuvan näkökulman”, eli mahdolliset uudistukset pitäisi ulottaa myös pitkän uran tehneisiin ja ansioituneisiin vanhempiin tatuihin.

Outi Alanko-Kahiluoto totesi, että mikäli uusi työryhmä kuitenkin perustetaan, mukaan on saatava asiantuntijat tiede- ja taidejärjestöistä.

Tatja Karvonen totesi eläketurva-asiaan, että olisi saatava aikaan ansiotuloista riippumaton takuueläke.

Minna Sirnö otti esiin ja kiteytti pari kuulijakunnan hyvin tuntemaa paradoksia. Ensinnäkin, apuraha ei ole tuloa silloin kun lasketaan äitiys- tai sairauspäivärahaa, mutta kun lasketaan esim. asumistukea tai päivähoitomaksuja, se “yllättäen” lasketaankin tuloksi. Toiseksi: ”Tekijänoikeuspalkkiot vähentävät työttömyysturvaa, mutta niitä ei lasketa perusteeksi työttömyysturvalle.” Niinpä Sirnö oikeutetusti vaati ”tasa-arvoisuutta ja johdonmukaisuutta” näihin laskelmiin.

Seuraava yleisöpuheenvuoron saanut esittäytyi näin: “Mä olen se asiantuntematon ja vääristelevä Anu Suoranta...” — tämä oli tietenkin viittaus Maija Perhon aiemmin lainaamaan työministeriön vastineeseen eduskunnan oikeuasiamiehelle, koskien Suorannan kirjoitusta HS:n Sunnuntaidebatti-sarjassa: — ”...joka kirjoitti HS:n Sunnuntaidebatissa ja ensimmäiseksi sanoisin sen, että työministeriöstä ei kukaan vastannut – kaksi viikkoa on mennyt ja [kirjoitussarjassa] tarkoituksena olisi keskustella. Eivät siis käyttäneet tilaisuutta hyväkseen mutta taustalla puhuvat vääristelystä.” Tutkija Anu Suoranta on muun muassa toiminut sosiaalipoliittisena asiantuntijana Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys SATY ry:ssä. Hänen mukaansa “Filatov voisi nyt ottaa vastaan sellaisen keikan että [kertoisi] kuka on työtön ja kuka ei” ja työvoimaviranomaisten ohjeistusta olisi uudistettava pikaisesti. Myös Suoranta toivoi, että mahdollisessa työryhmässä olisivat asiantuntijat eli tiede- ja taidejärjestöjen edustajat paikalla. “Perinteinen kolmikanta olisi käyttökelpoinen tässäkin – tutkijajärjestöillä on paljon asiantuntemusta, työnantajillakin on paljon asiantuntemusta mutta sen sijaan TM:n virkamiehillä EI ole. Työministeriön virkamies ei yksin pysty vastaamaan [näistä asioista] – tai pystyy vastaamaan, mutta tulos on todennäköisesti susi. Eli tämän viestin haluaisin Filatoville lähettää; en [vain] ole aivan varma hoitaako Filatov tätä keikkaa loppuun saakka [ennen uutta hallitusta]. Mutta tästä paneelista kuka tahansa voi olla seuraava työministerin salkun saaja.” Tämä sai aikaan myhäilevää naurua panelistien suunnalta. Lopuksi Suoranta viittasi päivänkohtaiseen tapaukseen eräästä länsisuomalaisesta työvoimapiiristä, jossa tutkijakoululaiselta oli evätty työttömyysturva tutkijakoulupestin päätyttyä ennen kuin väitöskirja tuli valmiiksi — siis tässä tapauksessa kyse on palkansaajasta, joka on kolmen vuoden ajan maksanut työttömyyskassan jäsenmaksuja valtion maksamasta palkastaan; — tästä tapauksesta saimme tosiaankin kuulla TATUSOTU-keskustelutilaisuuden aamuna 24.1.2007: “Kysyisin vasemmiston edustajilta että onko se käypää ajattelua että palkansaajan asema murennetaan kertaheitolla?”

Säde Tahvanainen, työministerin ja sosiaali- ja terveysministerin puoluetoveri, vastasi Suorannan puheenvuoroon seuraavasti: “Joo vien terveiset, varsin painavat terveiset Filatoville ja Haataiselle. Painostuksellahan ne asiat etenee vähitellen. Näkisin että siinä työryhmässä pitäisi olla eri hallinnonalojen näkökulma ja asiantuntijoiden näkökulma, teidän kentän edustus, jossa [jolloin?] tulee nämä ongelmat ja mahd. ratkaisuvaihtoehdot esille. Jos sitä lähdetään putkihallinnossa, OPM:ssä, STM:ssä yksinomaan ratkomaan niin ne asiat eivät kyllä etene, tai etenevät vain pieneltä osin. Vain pieneltä osin voidaan tehdä muutoksia. Ja tästä työttömysturva-asiasta olen sitä mieltä että jos maksaa työttömyysmaksuja niin pitäisi saada myös työttömyysturva.”

Tämän jälkeen Maija Perho palasi aiemmin mainitsemaansa työministeriön vastineeseen: “Tämä [työministeriön] vastaus Tieteentekijöiden liiton kanteluun eduskunnan oikeusasiamiehelle, täällä sanotaan näin: ‘Mitään selvää näyttöä epäkohdista ei ole löytynyt. Työministeriön käsityksen mukaan sekä annettu ohjeistus että työvoimatoimikuntien soveltamiskäytäntö vastaavat lakia ja muutoksenhakuasteiden ratkaisukäytäntöä.’ Jos on näin, niin kyllä sitten vaan täytyy lukea mitä siellä lakipykälässä ja lain perusteluissa oikein seisoo. Näen välttämättömäksi sen, että tämä nyt sitten perataan pohjia myöten. Ja tämähän ei lähde vauhdilla liikkeelle elleivät ne puolueet jotka seuraavan hallituksen muodostavat kirjaa tätä asiaa riittävän selkeästi sekä eläketurvan että työttömyysturvan että sairausajan turvan osalta.”

Minna Sirnö: “Alkuperäinen kysymyshän [so. Anu Suorannan kysymys: ’onko se käypää ajattelua että palkansaajan asema murennetaan kertaheitolla?’] oli siinä muodossa, että oikea vastaus on EI – mutta en enää muista miten se alkuperäinen kysymys oli muotoiltu... Mutta saanko antaa kolme esimerkkiä, siinä menee kaksi sekuntia? Eli vastaavia esimerkkejä taiteen alalta – Tanssitaiteilijoiden liitto teki kyselyn [otsikolla] KUTSUMUKSEN HINTA: 1. Hakija esitti [apuraha]hakemuksessa tekevänsä neljä produktiota vuoden sisällä. Hän sai produktioiden toteuttamiseen vain 4000 euroa, joka ei mahdollistanut näitä projekteja. Silti työttömyysturva evättiin koko vuodeksi. 2. Hakija ei voinut sairastumisen vuoksi saattaa produktiota loppuun. Tästä seurasi että apurahan kesto työvoimaviranomaisen mukaan vain jatkui, eikä sairausasiaa voitu käsitellä, koska työttömyysturva-asia oli vielä kesken. 3. Hakija sai seuraavan työvoimapoliittisen lausunnon: ‘Hakijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, koska hän työllistyy päätoimisesti yrittäjänä tai omassa työssään alkaen 21.1.2005. Perustelu: Hakija on saanut SKr:n apurahan v. 2002-2004 taiteelliseen työskentelyyn tanssijana. Hakijan katsotaan työllistyvän edelleen päätoimisesti tanssijana [2005!], sillä apurahan päättymisen ei voida katsoa todistavan päätoimisen työskentelyn päättymisestä.’”

Puheenvuoro yleisöstä. Kontulalainen taidemaalari (teknisten ongelmien takia en valitettavasti saanut nimestä selvää — jos naapuri hyvä luet tämän, niin ota yhteyttä!) asuinpaikan hän kertoo sanoen, että onneksi asuu Kontulassa kun lähellä on Myllypuron leipäjono kertoo tilapäistöistään esimerkiksi asbestisaneeraajana ja siitä, miten järjestelmän kanssa oppii tulemaan toimeen: esimerkiksi juuri tilapäistöiden ja leipäjonon turvin.

Seuraavan yleisöpuheenvuoron saa professori Paavo Hohti, jonka tutkijat ja taiteilijat tuntevat muun muassa Suomen Kulttuurirahaston yliasiamiehenä ja joka on vuodesta 2004 toiminut Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtajana.”Sosiaaliturva- ja eläkeasioiden hoitaminen kuntoon on kaikkien apurahoja myöntävien säätiöiden etujen mukaista”, hän huomauttaa ja jatkaa käytännön ehdotuksin: “Eläketurva-asia olisi mahdollista hoitaa kuntoon minkä tahansa yleisen eläkevakuutusjärjestelmän kautta – TEL, YEL...” Taannoin kaavaillun — ja omaan mahdottomuuteensa, sekä työntekijäjärjestöjen että apurahoittajien eli säätiöiden vastustukseen kaatuneen — apurahansaajien eläkeuudistuksen yhteydessä säätiöt esittivät mallia, joissa ne maksaisivat 50% ja valtio 50%. “Tämä on säätiöiden toive. Jos tämä olisi lähtenyt toteutumaan, säätiöt olisivat saattaneet hyväksyä YEL-lain, huolimatta siitä että siinä oli täytäntöönpanossa suuria hankaluuksia.” Mutta syksyllä 2006 esitetyssä muodossaan uusi eläkelaki ”olisi vienyt vuosittain SKr:n ja Wihurin rahaston kokoisen säätiön apurahamäärän suoraan eläkerahastoon”. Tämä laskelma jo kertoo, että lain läpivienti olisi johtanut kestämättömään tilanteeseen. Hohti myös painottaa apurahoituksen kaksisuuntaista hyödyllisyyttä, nimittäin apurahatutkijoiden ja ‑taiteilijoiden yhteiskunnallista merkitystä ja toisaalta säätiöiden merkittävää tehtävää työllistäjinä.

Maija Perho vastaa tähän: “Tein viime syksynä talousarvioaloitteen, jonka mukaan valtionosuus olisi ollut se puolet, mutta tämähän tietenkin ratkesi kun koko lakia ei sitten tullut.”

Säde Tahvanainen: “Tämä rahakysymys varmasti olisi ratkaistavissa.” Tahvanainen ehdotti järjestettäväksi “eduskuntavaalien jälkeistä vielä suurempaa tilaisuutta jossa eri ministeriöiden edustajat myös läsnä.”

Seuraavaksi yleisön joukosta puheenvuoron saa kauniaislainen vihreiden kansanedustajaehdokas, mediatutkija Anna Mäkelä, joka muistuttaa etteivät tutkijanuraan liittyvät ongelmat suinkaan rajoitu väitöskirjantekijöihin, vaan ”väitöskirjan valmiiksi saamisesta ongelmat vasta alkavat”, kun edessä on ”post-doc-pullonkaula: ei ole olemassa tutkijanuraa!” Mäkelä peräänkuuluttaa ”uudenlaista koulutuspolitiikkaa ja neuvotteluyhteyttä valtion, säätiöiden ja yliopiston välillä”.

Mäkelän jälkeen toinen kansanedustajaehdokas yleisön joukossa, käsitetaiteilija Juha-Pekka Väisänen (SKP) kiittää että "Outi antoi toivoa järjestämällä tämän tilaisuuden" ja kertoo, että jättäytyi kymmenen vuotta sitten pois Taidemaalariliitosta koska sieltä ei löytynyt "hammasta", mutta "nyt kun sitä täältä löytyy sitä hammasta", niin hän harkitsee liittymistä takaisin liittoon. Väisänen esittelee itsensä kertomalla tekevänsä "hyvin myyvää taidetta", joka keskittyy "homoseksuaalisuuteen, rekisteröityyn parisuhteeseen monikulttuurisessa ympäristössä — täähän myy ihan hirveesti". Yleisö naurahtaa jälleen kerran. Mutta Väisänen myös huomauttaa, etteivät yleisön naurunpyrskähdykset tilaisuuden kuluessa ja esimerkiksi tapauskertomuksia kuultaessa ("mä en tiedä kenelle ne oli suunnattu — mä tunnen puolet tästä jengistä — ja me tiedetään tää") suinkaan tarkoittaneet sitä, että ”meistä on kivaa”. "Meille taiteilijoille esitetään jatkuvasti vaatimus että meidän pitää olla uudistuvia, dynaamisia, innovatiivisia: samaa mun mielestä pitää asettaa näille liitoille ja meidän päättäjille." Väisänen heittää ajatuksen ”taiteilijoiden verovapaasta alueesta” Irlannin tapaan (J-P kirjoitti aiheesta myös HS:n mielipideosastossa 27.1.2007). "Työryhmät ja lässytykset näivettää meidät — kuka jaksaa enää uskoa tutkijauraan tai taiteeseen? Tarvitaan rohkeita ihmisiä jotka sanovat: Perhana, tehdään Suomesta taiteen verovapaa alue! Totta kai työryhmiä tarvitaan kun lakeja säädetään. Ja ihanaa kun tämmöinen tilaisuus on tehty, ja ajatus että näitä jatketaan on elintärkeä — muuten ihan oikeesti ei tuu mitään!" Yleisö taputtaa.

Valtiotieteen tohtori Tarja Savolainen, joka on yksi viime kuukausina Helsingin Sanomien mielipideosastolle tutkijoiden ura- ja toimeentulo-ongelmista — ja nimenomaan jo väitelleitä tutkijoita koskevista ongelmista kirjoittaneista tutkijoista (”Apuraha on suuri riski määräaikaiselle tutkijalle”, HS 21.11.2006), kertoo kirjoittaneensa työministeri Tarja Filatoville näistä asioista ja saaneensa vastauksen aamulla 24.1. (joka oli myös Tatusotu-keskustelutilaisuuden päivämäärä) eli pari viikkoa lähettämäsnä sähköpostin jälkeen, ja pettyneensä kovasti ministerin vastaukseen: “Vaikka tilanne on niin järjetön kuin tässä tilaisuudessa on käynyt ilmi, ministeri Filatov ei sitä mitenkään tuominnut postissaan, vaan hän seisoo tämän järjettömyden takana.”

Minna Sirnö: ”En halua naapuripuolueen ministeriä puolustella, mutta meidän ongelma on että ministeriö makaa aivan toisenlaisen asiantuntemuksen päällä; välttämättä työministeriössä ei yksinkertaisesti ole sellaista asiantuntemusta mitä tämän asian hoitaminen vaatii.” Sirnö huomauttaa, että kysymys ei ole marginaaliryhmistä: tällä hetkellä taiteilijoita – siis niitä jotka kirjoittavat veroilmoitukseen ammatikseen “taiteilija”, on noin 18.000, ja pian heitä on tehokkaan koulutuksen seurauksena 36.000. Sirnö toteaa myös asian, joka on tullut keskustelussa esiin muiden muassa häntä ennen puhuneen Tarja Savolaisen toimesta, eli tatusotuasian sukupuolittuneena asennekysymyksenä: “Tädeille ei tarvitse maksaa, tätejä on aina jonossa ja tädit tekevät ihan ilman palkkaa kutsumustyötään.”

Tatja Karvonen huomauttaa, että työttömyysturvajärjestelmän tulisi kannustaa omatoimisuuteen, ”ei siten että ei uskalla käydä kirjastossa eikä kollegan kanssa keskustella tulevasta tutkimussuunnitelmasta.”

Maija Perho toteaa ”Filatovin lausuntoon” (eli tämän Tarja Savolaiselle lähettämään sähköpostiviestiin) seuraavasti: “Kun olen ollut ministerinä, tiedän miten kaikki siinä kiireessä pyörii. Mutta siihen kysymykseen, että onko tämä oikein vai väärin, ei riitä vastaukseksi että tämä tilanne on lainmukainen. Olen itse joutunut taistelemaan tilanteissa joissa minulle on tullut – huom! – yhden tutkimuksen kautta tietoon muuan epäkohta [...] ja koin että tähän on puututtava ja tähän on saatava muutos. Kutsuin sitten tämän tutkijan ja vastuuvirkamiehen palaveriin; vastuuvirkamies koetti saada minun päähäni että tämä tilanne on lainmukainen. Minä sanoin että en minä ole pyytänyt tätä palaveria sen takia tänne, kyllä minä tiedän että lakipykälän mukaan asia on näin – kysymys onkin siitä että onko tämä oikein.”

Outi Alanko-Kahiluoto: “Kerron ihan ohimennen, että olimme suunnitelleet että otamme seuraavaksi yhteyttä Tarja Filatoviin. Työministerillä pitäisi olla käsitys siitä, mitä on palkkatyö. Hänellä pitäisi olla halu määritellä kriteerit sille, että mitä tehdään sellaisessa tilanteessa että apurahansaaja työllistyy omassa työssään eikä voi ottaa työtä vastaan. Näihin loputtomiin komiteoihin ja työryhmiin olen sitä mieltä, että kyllähän näihin vaaleihin on vielä pari kuukautta aikaa. Tarja Filatovilla on se valta ja hän voisi tässä ennen vallan vaihtumista jotakin tehdä.”

Säde Tahvanainen vastaa tähän muun muassa vetoamalla "budjettirealismiin" ja kertoo toivovansa, että päätökset tehdään kestävällä tavalla, jotta niihin voidaan olla tyytyväisiä pitkällä aikajänteellä. Hän palaa myös vastuunjakoon eri ministeriöiden välillä ja ennakoi budjettineuvotteluja. Hän vastaa (ilmeisesti) myös Aulikki Raatikaisen sanoihin "mustasta kumiseinästä" toteamalla, että aivan varmasti eri hallinnonalojen virkamiehet puolustavat omia hallinnonalojaan. "Tässä suhteessa tarvitaan monenlaisia toimenpiteitä. Haluaisin nyt kysyä sen, että jos vaalien jälkeen eduskuntaan tuodaan se yrittäjien eläkelaki siten, että siellä on se 500 miljoonaa valtion rahaa, niin onko tämä teidän hyväksyttävissä vai pitääkö se edelleen olla joku muu ratkaisu?"

Puheenvuorot siirtyvät jälleen yleisölle, kun puheenjohtaja Jaakko Tontti pyytää Paavo Hohdilta " nopeaa vastausta: Kyllä vai ei? Riittääkö se?" Hohti kuitenkin vastaa muutaman sanan tulkinnanvaraisuudesta esitetyn eläkelain soveltamisessa, liittyen muun muassa apurahansaajan ilmoitusvelvollisuuteen — eli pelkkä valtion raha ei vielä poista asiaan liittyviä ongelmia.

TeMe:n Aulikki Raatikainen puolestaan toteaa tähän, ettei ”YEL-malli ole paras mahdollinen [eläketurvamalli apurahansaajille], siihen on parempiakin malleja.” Tällä hetkellä ”työttömyysturvalaki on epälooginen ja epäoikeudenmukainen tilkkutäkki.”

Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen toteaa, ettei ole ”määritelty mitä on yritystoimintaa vastaava oma työ – tämä on TM:n ohjeiden varassa”, ja että “Tarja Filatov voisi ohjeistaa virkamiehet muuttamaan sitä ohjeistusta”. Ja: “Anu Suorannan [HS:n] Sunnuntaidebatissa esiin tuomat asiat koskettavat myös taiteilijoita.”

Kuvanveistäjä Helena Hietanen on pyytänyt puheenvuoroa jo pitkään ja lopulta sen saa: “Täällä välillä liikuttuu kyyneliin asti kun huomaa ettei tarvitse yksin taistella, yksin olla siellä luukulla. Toivottavasti asiat menevät nyt eteenpäin.” Hietanen kertoo olevansa itse esimerkki siitä, mitä sitten tapahtuu kun kuvataiteilija sairastuu, sairastuu vakavasti. "Olen itse sairastanut vuodesta 1998 asti syöpää." (Tässä jouduin jonkin teknisen pulman takia keskeyttämään kuvauksen pikku hetkeksi.) "Minulta evättiin sairauspäiväraha sillä perusteella, että edellisvuonna olin saanut apurahaa mutta minulla ei ollut myyntituloja. Ilman myyntituloja minulle ei makseta sairauspäivärahaa. Olin niin sairas että en lähtenyt silloin tappelemaan sen enempää vaan tyydyin siihen että 'tästä päätöksestä ei voi valittaa'. Kun olin sairastunut toisen kerran, aloitettiin kuvataitelijoiden TYK-kuntoutus. Ajattelin että voisin ehkä hakeutua sinne sairausjaksoni jälkeen koska olen pikku hiljaa menettänyt työkykyäni. Lähestyin KELAn toimistoa ja sain KELAn erityiskuntoutusvastaavalta viestin, ettei minun kannata edes hakea TYK-kuntoutukseen, koska olen siihen liian sairas. Ja annettiin rivien välistä ymmärtää, että KELA kuntouttaa vain ihmisiä joiden voi olettaa olevan hengissä viisi vuotta. Minun sairaushistoriani on nyt sellainen, että he eivät katsoneet että minä täytän edes sitä kriteeriä. No, nyt sitten olen sairastanut edelleen vielä kolmannen kerran ja hain ihan viime viikolla – minä olen ollut siis onnellinen taiteilija, olen saanut kymmenen vuotta apurahaa, eli olen harvinaislaatuinen lottovoittaja; mutta olen saanut ne apurahani siihen aikaan kun ne eivät vielä kerryttäneet eläkettä, eli vaikka olen koko ajan tehnyt täyspäiväisesti työtä ne ajat kun olen ollut terve, niin mitään ei oikeastaan ole kertynyt – nyt sitten menin KELAan kun apurahakausi loppui; sairaalan sosiaalityöntekijä oli neuvonut että 'menet nyt sitten heti Kelaan, sinulla on oikeus sairauspäivärahaan'. KELAn luukulta minulle kerrottiin kuitenkin, että en saa sairauspäivärahaa sillä perusteella, että sytostaattihoitojeni aikana mieheni, joka on myös kuvataiteilija, valmisti puolestani näyttelyn, jonka olin sopinut vuotta aiemmin ja jota ei enää voinut perua; minä makasin sängyllä ja mies tekee työt, mies roudaa ja minä toimin ainoastaan kommentaattorina; tällä perusteella minulle sanottiin nyt, että en saa sairauspäivärahaa. Nyt olen hakenut viimeisenä vaihtoehtona valtion ylimääräistä taide-eläkettä poikkeuksellisesti näin nuorena, ja opetusministeriöstä minulle on sanottu, että saan varautua siihen, etten sitä saa koska olen 'poikkeustapaus'. Mielivaltaisuus ei ole pelkästään siinä, että eri ihmisille tai eri puolilla Suomea tulee eri tulkintoja siinä että miten tätä lakia sovelletaan, vaan se voi koskea yhtä ja samaa ihmistä: voit pudota monta kertaa väliin etkä ole missään mitään. Sen haluaisin sanoa vielä lopuksi, että kun lainsäädännön tie on pitkä tie, niin eikö voisi ajatella että se ministeriö, jonka alaisuudessa – onko esimerkiksi KELA sosiaali- ja terveysministeriön alainen? [Tähän ilmeisesti Maija Perho vastaa myöntävästi] – siis jos tahtoa löytyy ja jos meidän asiamme otetaan vakavasti, niin siellä jo lähdetään ohjeistamaan ettei näiden ihmisten kohdalla tarvitse tulkita lakia sen tiukimman mukaan. Tämä on tahtokysymys. Tämä on vaalien kysymys: Onko teillä sitä tahtoa? Kiitos.”

Maija Perho vastaa Helena Hietasen kertomukseen: “Ihan lyhyesti – tämä tuntui aika järkyttävältä. Se, ettet ole saanut lainkaan sairauspäivärahaa, et edes minimipäivärahaa, on minulle aivan käsittämätön asia. Mutta jos et ole laittanut tätä stooria paperille, jaksaisitko tehdä sen, lähettää se minun sähköpostiini, olen KELA:n valtuutettujen puheenjohtaja ja veisin tämän KELA:n johdolle, jotta tämä tulisi kuntoon.”

Keskustelun puheenjohtaja Jarkko Tontti esittää kysymyksen panelisteille: “Onko nykyinen sotu-järjestelmä muokattavissa jatkuvasti kasvavan ns. epätyypillisissä työsuhteissa olevien joukon asian edistämiseksi?”

Säde Tahvanainen vastaa ensin, hän joutuu puheenvuoronsa jälkeen poistumaan, hakemaan miehen yllättävän työmatkan takia kolmivuotiaan lapsensa varahoitopaikasta : “Ongelma tulee esiin ammattiin katsomatta.” Niinpä nykyjärjestelmää on ryhdyttävä ”perkaamaan”. “Kaikki toimijat pitää saada saman pöydän ääreen.” Tahvanainen lupaa viedä terveisiä työministeri Filatoville ja ”kertoa että halutaan tällainen sessio järjestää vielä ennen ek-vaaleja” sekä viedä ”myös Haataiselle terveisiä”.

Outi Alanko-Kahiluoto: “Kyllä minun näkemykseni on se, että sosiaaliturvajärjestelmä on epäoikeudenmukainen eikä ainoastaan joidenkin ryhmien osalta vaan niin monissa elämäntilanteissa että nykyisen sotu-järjestelmän paikkaaminen ei ole ihan yksinkertainen tehtävä. Olen samaa mieltä kuin Tatja joka tuossa alussa viittasi Kelan pääjohtaja Jorma Huuhtasen jouluaattona [julkaistuun] lausuntoon jonka mukaan sosiaaliturvajärjestelmä pitäisi muuttaa syyperustaisesta toimeentuloperustaiseksi. Olen siinä täsmälleen samaa mieltä. Mielestäni se asettaisi erilaiset, erilaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset ja pätkätyöläiset oikeudenmukaisempaan asemaan kuin tämä nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä. Toisaalta siinä on se inhimillinen puoli tänään on kuultu näitä kertomuksia ihmisiä luukutetaan vuosikausia luukulta toiselle ja lopulta tulos voi olla se että jää vaille riittävää toimeentuloturvaa, joka kuitenkin Suomen laissa jokaiselle kansalaiselle periaatteessa taataan. Mikäli voitaisiin siirtyä toimeentuloperustaiseen järjestelmään, se vapauttaisi myös hallinnon virkamiehiä tekemään ikään kuin inhimillisempää työtä ihmisten eikä ainoastaan järjestelmän loputtoman pyörittämisen hyväksi.”

Maija Perho vastaa seuraavassa etukäteen esitetyistä kysymyksistä neljänteen, eli kertauksen vuoksi: “4) Miten ratkaisisit taiteen- ja tieteentekijöiden sosiaaliturvan ongelmat; olisiko ratkaisu mielestäsi a) perustulo, b) yrittäjyys, c) sosiaaliturvan aukkojen paikkaaaminen, d) joku muu?” Maija Perhon vastaus on ”joku muu, koska jos vain paikataan aukkoja niin jostain kohtaa ratkeaa kuitenkin. Lähtökohta on se, että aukot ovat tiedossa, ne liittyvät moniin elämän nivelvaiheisiin, yllättäviin tilanteisiin ja riskeihin. [Olisi saatava aikaan] jatkumo, ettei vain näissä saumakohdissa lähdetä hakemaan alusta lähtien turvaa. Ja kyllä minä tämän Huuhtasen [joka on siis KELA:n pääjohtaja ja entinen KELAn valtuutettujen puheenjohtaja kuten Perho nyt] näkemyksen allekirjoitan siinä mielessä että kyllä tämä koko systeemi pitäisi nostaa pöydälle en osaa sanoa mikä se lopputulos tulisi olemaan. On selvää että kun tämä järjestelmä on syntynyt kymmenien sodanjälkeisien vuosien aikana pala palalta ja usein työmarkkinaneuvottelujen, työehtosopimusneuvottelujen yön pimeinä tunteina, niin kaikki ei loksahda hyvin yhteen ja kohdalleen. Varmaan on mahdollista yhdistää tiettyjä etuuksia ja katsoa ehkä vähän elämänkaaren mukaisesti, eli olemme avoimia nostamaan tämän asian pöydälle. Mutta puhdas perustulomalli...”

Jarkko Tontti, osittain päällekkäin viimeksi lainatun lauseen kanssa: “Et sano sanaa ‘perustulo’ ääneen?” (Tämä on keskusteluissa hyvin tavanomainen tilanne, jota on kuitenkin hyvin vaikea litteroida: kun puhutaan päällekkäin, kummatkin kyllä kuulevat mitä toinen sanoo samalla kun itse puhuu, mutta omaa lausetta on paha mennä muuttamaan ”reaaliaikaisesti”...)

Maija Perho: “Joo jos löytyy semmoinen rakennelma jossa rahaa ei vuoda hukkaan, jos näin voi sanoa.” (Tämä lienee tulkittava siten, että perustulo ei tule kysymykseen, vaan vastaus on edelleen ”joku muu”, kuitenkaan yksilöimättä mikä se ”joku muu” ratkaisu voisi olla, ellei pelkkä tilkkutäkin harsiminen ja perkaaminen tai yrittäjyys tule kysymykseen.)

Tatja Karvonen: “Keskustalla on tavoitteena kokonaisvaltainen remontti siten että ihmisillä on se perusturva. Nämä esimerkit ovat osoittaneet että väliinputoajia on liian paljon. Järjestelmä on monimutkainen ja luukkuja liian monia. Se on valitettavaa tässä perusturva-asiassa että SDP:n Haatainen heti tyrmäsi sen. SDP oletti että keskusta haluaa vähentää ansiosidonnaista, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Järjestelmälle tarvitaan kokonaisremontti.”

Minna Sirnö sanoo ensin muutaman sanan yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta ja siitä, että tietyt ryhmät, esim. mielisairaat kuitenkin saivat äänioikeuden vasta 1960-1970-luvuilla, jatkaa sitten: “Edelleen elää myytti että luovuus syntyy nälästä. Ehdottomasti sosiaaliturva on saatava remonttiin, ei pelkästään taiteilijoiden ja tutkijoiden ryhmän osalta vaan kokonaisuudessaan. Ongelmana on se, että ihmisiä nöyryytetään tiedän sen, koska olen itse ollut viisi vuotta työttömänä ja joutunut juoksemaan asumistukien, toimeentulotukien, päivärahojen perässä, olen kokenut järjestelmän nöyryyttäväksi enkä usko, että tilanne olisi viidessä-kuudessa vuodessa muuttunut. Luukkuja on liikaa. Vasemmistoliitto on ottanut kannakseen yhden luukun periaatteen ja se on perustulon periaate. Valitettavasti tämä [tilaisuus] on päivää liian aikaisessa, sillä vasemmistoliitto julkaisee perustulomallinsa vasta huomenna [25.1.].”

Yleisön joukosta esitetään kysymys asiantuntemuksesta työryhmissä. Tähän Maija Perho toteaa: “Lähestykää ministeri Haataista ja vaatikaa, että teitä kuullaan.”

Outi Alanko-Kahiluoto: “Yhteiskunta ja työ ovat muuttuneet niin paljon, että sosiaaliturvaa on mietittävä uudelleen toimeentuloperusteisuuden kautta. Olen kuullut että työvoimahallinnossa suunnitellaan työmarkkinatuen saamisen ehtojen kiristämistä se on täsmälleen väärä tie silloin kun ihmiset tekevät silppu- ja pätkä- ja epätyypillisiä töitä. Hyvinvointiyhteiskunnassa, sivistysvaltiossa jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus opiskella, sivistää itseään, tehdä tutkimusta tai maalata, mitä hyvänsä, riippumatta siitä onko työmarkkinoiden käytettävissä vai ei.”

Maija Perho: “Kun on työtön ja saa tilapäistä työtä, niin silloin naks! työttömyysturvan maksaminen katkeaa ellei onnistu välittömästi saamaan palkkatodistusta; tässä on vain yksi niistä käytännön tilanteista jotka pitäisi ratkaista, sovitellun työttömyyspäivärahan ongelma. Löytyy varmasti keinoja joilla päästään eteenpäin. Ja ylipäänsä tämä sosiaaliturvan ja työtulojen parempi yhteensovittaminen. Nostan hattua Osmo Soininvaaralle ja tuen häntä kovasti siinä kun toimeentulotuen saajalle tuli tämä vapaan tulon osuus. Meillä on keinoja päästä parempaan lopputulokseen.”

Jarkko Tontti: “Silti et sano sanaa ‘perustulo’?”

Maija Perho: “En sano.”

Minna Sirnö: “En yhtään ihmettele ettei taiteilijoilta ja tutkijoilta ole kysytty mitään, sillä se on tämän ajan trendi. Tieteellä ja taiteella ei enää ole itseisarvoa vaan välinearvo. Ja se tarkoittaa sitä että muut miettivät miten sitä voidaan hyödyntää. Muun muassa tämä että tekijänoikeudet siirretään KTM:lle kertoo juuri tästä: sen sijaan että suojattaisiin niitä, jotka omistavat tekijänoikeudet, siihen tuli kaupallisia huomioita. 1990-luvulta lähtien kaikki ovat julkisen rahoituksen piirissä joutuneet kilpailemaan keskenään pienistä rahoista, esimerkiksi eri taiteen alat keskenään. Ulospäin taiteilijat alkoivat näyttää riitaiselta pikkusielujen joukolta joka ärhentelee keskenään. Mutta luojan kiitos tämäkin tilaisuus osoittaa että muutos on tapahtumassa. Ja kun täällä haastetaan poliitikkoja niin minä haastan teidät meiltä puuttuu tieteen ja taiteen ärhäkkä joukko joka barrikadeilla käy ärhentelemässä muutenkin kuin näin vaalien alla.”

Petri Salolainen Journalistiliitosta käytti yhden viimeisistä yleisöpuheenvuoroista, mainiten muun muassa sen, että “median monityöläisen työmarkkinastatus voi muuttua päivittäin [tai jopa] saman päivän aikana”, nimittäin yrittäjästä palkansaajaksi ja päinvastoin. Salolainen mainitsi myös Keikkatyöläisen sosiaaliturvaoppaan.

TARU-projektin tuottaja Ismo Helén kertoi muun muassa suunnittelemastaan Vallankumousmoraali-seminaarista. (Tässä vaiheessa jouduin vielä kerran vaihtamaan kamerakasettia, joten hänen puheenvuorostaan sain tallennettua vain pienen osan.)

Lopuksi Outi Alanko-Kahiluoto sai tilaisuuden koollekutsujan ominaisuudessa kunnian käyttää viimeisen puheenvuoron: ”Tiede ja taide ovat voimia joista ihmiset saavat elämän energiaa. Jos kulttuurille ei anneta arvoa, se kertoo paljon kansakunnan, yhteiskunnan tilasta.”



Tuva Korsström: "Kultur som varumärke och exportvara" (HBL 12.3.2007)

För en dryg vecka sedan släpptes ett förslag till utvecklingsprogram för Finlands kulturexport under åren 2007 2011. Rapporten, som går under det hurtfriska namnet Kultur på export? JAVISST! , är ingen rutinpromemoria. Förslaget går ut på att sammanlagt 228 miljoner euro kanaliseras till utvecklingsprogrammet under den aktuella perioden. Av den summan skulle 64 miljoner euro vara nya resurser. Undervisningsministeriets årliga anslag för export och internationell verksamhet skulle till exempel fördubblas från tio till tjugo miljoner euro.

I expertgruppen bakom förslaget är såväl undervisnings- och utrikesministeriet som finans-, handels- och industri-, arbets- och inrikesministeriet representerade. Det är alltså en auktoritativ församling som målar upp följande vision av finländskt kulturliv år 2011, då miljonsatsningen förhoppningsvis haft effekt: Kulturexporten har blivit en erkänd del av den finska exportverksamheten. Kulturexportens värde har åtminstone tredubblats och de kreativa sektorerna har medfört mångfald i vårt lands näringsstuktur och förbättrat sysselsättningen.

Jämfört med tidigare är kulturen en avgjort tydligare del av Finlandsbilden och varumärket Finland. Den ekonomiska välfärden bland de individer och grupper som är verksamma på kulturfältet har förbättrats tack vare exporten. Kulturexporten uppgår för närvarande till 100 150 miljoner euro per år. Om fyra år skulle summan alltså ha höjts till cirka 500 miljoner euro.

Den föreslagna, massiva satsningen på kulturexport kan ses som kulturminister Saarelas viktigaste testamente till den nya regeringen. Initiativet följer Lissabonfördragets strategi som syftar till att stärka EU:s inre marknad och innan utgången av 2010 göra EU:s företag till världens mest konkurrenskraftiga. Inom EU har kultursektorns lönsamhet vuxit kraftigt under de senaste åren; dess tillväxt har varit över 12 procent snabbare än den allmänna ekonomiska tillväxten inom unionen.

Finland, som är ett litet språkområde och har ett litet publikunderlag, har hittills inte följt den växande trenden, med några få undantag som närmast återfinns inom popmusiken, filmen och spelproduktionen. Man kan förmoda att just de internationellt och kommersiellt gångbara kulturyttringarna musik, film, spel och eventuellt design kommer att bli speciellt prioriterade områden i den nya exportsatsningen. Rapporten innehåller inte desto mindre en mängd konkreta förslag för alla kulturformer. För litteraturens del föreslås till exempel bättre exportåtgärder för facklitteratur, barnböcker och serier samt en synlig insats vid Frankfurtmässan med Finland som temaland år 2011. En växande kulturexport tjänar uppenbarligen minst två syften. Dels rör det sig om ekonomi, dels om prestige det som i den finskspråkiga rapporten betecknas med ordmonstret Suomi-brändäys . För Finlandsbilden är också en begränsat lönsam export av elitkultur en framgång. Våra utrikesbeskickningar som hittills koncentrerat sin kulturverksamhet mest på den här typen av export kommer i framtiden antagligen också att få promovera masskultur.

Kulturexporten är alltså något som under de närmaste åren kommer att skapa synergi mellan olika ministerier och näringslivet, och som förväntas ge undervisningsministeriet kännbart ökade anslag för internationell verksamhet. Men kommer satsningen i motsvarande grad att öka anslagen för själva substansen: den verksamhet som konstnärerna själva utövar?

Rapporten betonar att man bör söka en lösning på copyrightfrågor och den beskattningsproblematik som uppstår på grund av konstnärernas ojämna inkomster.

Ökad kulturexport ökar också de vanligtvis kortvariga toppinkomsterna för artister av typ Lordi, som emellertid redan om några år kan ha försvunnit från världsarenorna.

Exportentusiasmen inom statsförvaltningen kan leda till positiva synergieffekter men också till byråkratiskt dubbelarbete. Förhoppningsvis äter undervisningsministeriets nygrundade exportavdelning inte upp de redan nu njugga anslagen för sakkunniga och erfarna äldre aktörer på fältet, som informationscentren Fili, Frame och Design Forum och Finlands kulturinstitut världen över.

Tuva Korsström

09-1253 229, tuva.korsstrom@hbl.fi

VECKANS FIGUR

Ett inte alldeles perfekt stipendiesystem

Finland har, som en typisk nordisk välfärdsstat med liten hemmamarknad, ett statligt stödsystem för konstnärer. År 2005 åtnjöt 551 konstnärer statens arbetsstipendier, vilket utgör tre procent av landets hela konstnärskår.

Konstnärsstipendierna är skattefria och år 2005 gav de en årsinkomst på 14 782 euro. Samma år uppgick hela summan för konstnärsstipendier till 7,3 miljoner euro eller omkring två procent av statens konst- och kulturbudget.

Av veckans figur framgår det vilka konstnärsgrupper som är de största mottagarna av stipendier. Det är dessa konstnärer som har de största svårigheterna att kombinera sin konstutövning med andra förvärvsinkomster och som heller inte kan få sin utkomst på sin konst, hur kvalitativt högtstående den än må vara.

På senare tid har konstnärerna och forskarna som drabbas av liknande missförhållanden riktat uppmärksamheten på att stipendiesystemet lämnar dem utanför pensionsskyddet och alla former av socialskydd. Ett lagförslag som skulle ha åtgärdat missförhållandena förföll i höstas eftersom det ansågs för dyrt både för statliga, kommunala och privata stipendiefinansiärer. Lagförslaget skulle ha krävt en höjning på 25 procent av de statliga stipendieanslagen, alltså en betydligt lägre summa än det föreslagna export­tillägget på 10 miljoner euro (se ovan).

Tuva Korsström

[Figurens rubrik:]

Mottagare av statens konstnärsstipendier 2002-2005

[Figurens text:]

Bildkonst 22%

Teater 12%

Fotografi 4%

Cirkus 1%

Musik 17%

Arkitektur 4%

Film 6%

Hantverk. design 6%

Kritik 3%

Dans 5%

Litteratur 20%

Källor: Pauli Rautiainen: Taiteilija-apurahajärjestelmän toimivuus ja koettu vaikuttavuus. Taiteen keskustoimikunta. www.tatusotu.blogspot.com

Matti Apunen: "Artistin apea valitus" (Aamulehti 11.3.07)

Matti Apunen: "Artistin apea valitus" (Aamulehti 11.3.07)