Parempi yliopisto 2010?

Pääkaupunkiseudun tieteentekijät järjestävät tiistaina 22.1.2008 klo 17–20 Helsingin yliopistomuseo Arppeanumin auditoriossa (Snellmaninkatu 3) keskustelutilaisuuden yliopistojen rakenneuudistuksista.

Hallituksen suunnitelmien mukaan yliopistot lakkaavat 1.1.2010 olemasta valtion virastoja. Samaan aikaan aloittaa Teknillisestä korkeakoulusta, Helsingin kauppakorkeakoulusta ja Taideteollisesta korkeakoulusta muodostettu säätiömuotoinen yliopisto.

Uudistusten valmistelu on jo kovassa vauhdissa, mutta moni henkilöstön asemaan liittyvä seikka on vielä selvittämättä. Tässä tilaisuudessa keskustellaan yliopistojen uudistamisesta opetus- ja tutkimushenkilöstön kannalta. Rakenneuudistuksessa yliopistot saavat itsenäisemmän aseman taloudenpidossaan. Keskeisenä rahoittajana säilyy kuitenkin Suomen valtio.

Miten talouden- ja tilinpidon itsenäistyminen vaikuttaa opettajien ja tutkijoiden työhön yliopistoissa?

Myös yliopistojen hallintoa ja johtamista on tarkoitus uudistaa. Uudistusten valmistelussa on esitetty, että akateeminen päätöksenteko ja strateginen johtaminen erotetaan erillisten luottamuselinten tehtäväksi.

Mitä tämä merkitsee opetus- ja tutkimustyön kannalta? Miten sovitetaan yhteen johtaminen ja tieteen vapaus?

Henkilöstön asemaan liittyy keskeisesti myös palvelusuhteen muoto. On esitetty, että uudistetuissa yliopistoissa ei enää ole virkoja, vaan työsuhteita. Samalla yliopistoista tulee työnantajaosapuoli työmarkkinaneuvotteluihin.

Vähenevätkö määräaikaisuudet? Kuinka käy kelpoisuusehtojen?

Näistä ja muista teemoista keskustelevat

Johtaja Anita Lehikoinen, opetusministeriö
Hallintojohtaja Esa Luomala, Teknillinen korkeakoulu
Rehtori Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopisto
Toiminnanjohtaja Eeva Rantala, Tieteentekijöiden liitto ry

Keskustelua vetää toimittaja Marketta Mattila

Tilaisuuden päätteeksi on buffet-tarjoilu.
Ilmoittautumiset 16.1.08 mennessä saty.sihteeri[at]kolumbus.fi.

Lisätietoja:

Puheenjohtaja Ragna Rönnholm, ragna.ronnholm[at]helsinki.fi, (09) 1915 9024
Puheenjohtaja Björn Fant, bjorn.fant[at]helsinki.fi, (09) 1915 0619
Puheenjohtaja Jussi Vauhkonen, jussi.vauhkonen[at]etk.fi, 010 751 2164

Tervetuloa!

Helsingin kauppakorkeakoulun tieteentekijät ry
Helsingin yliopiston tieteentekijät ry (HYT)
Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys ry (SATY)
Taideyliopistojen tieteentekijät Taite ry
Teknillisen korkeakoulun tieteentekijät ry

Anu Suoranta: "Ay-liike ei kuule pätkäväen ääntä" (Kansan Uutisten Viikkolehti 14.12.2007)

Yhden kuukauden mittaisessa työsuhteessa oleva tutkija Anu Suoranta: Ay-liike ei kuule pätkäväen ääntä


Erilaisia pätkätöitä tekeviä tulee koko ajan lisää, mutta kuuleeko ammattiyhdistysliike heidän ääntään? Heikosti, väittää tutkija Anu Suoranta, itsekin pitkäaikainen pätkäläinen. Aloite on yhä härskimmin käyttäytyvillä työnantajilla.

KAI HIRVASNORO

Tuntiopettaja, rahdittaja, pakkaaja, nuorisotyöntekijä, kalastusvälinemyyjä, mansikanpoimija, keittiöapulainen, polkupyörien huoltaja.

Siinä ovat tutkija Anu Suorannan määräaikaiset ja keikkaluonteiset työsuhteet noin kymmenen vuoden ajalta.

Juuri nyt valtiotieteen maisteri Anu Suoranta nauttii joulukuun mittaisesta määräaikaisesta pestistä tutkijana Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella. Hän viimeistelee määräaikaisten töiden pitkää historiaa käsittelevää väitöskirjaansa. Tammikuun alussa Suorannasta tulee kolmeksi kuukaudeksi apurahatutkija saman aiheen parissa.

Mitä maaliskuun jälkeen, sen näyttää aika. Nyt tietoa mahdollisista tulevista töistä ei ole.

Yksi kesäloma kymmenessä vuodessa

Anu Suorannan ainoa vakituinen työpaikka oli vuodet 1990 - 1998 Kansan Arkistossa. Sieltä hän lähti tutkimusmaailmaan, "epävarmuuden maailmaan." Ensimmäinen työsuhde kesti pari vuotta, mutta sen jälkeen Anu Suoranta on tehnyt pelkkää pätkää muutaman kuukauden jaksoissa. Paitsi pari vuotta sitten hän eli jonkin aikaa myös sovitellulla työttömyysturvalla.

Vuoden 1998 jälkeen hänellä on ollut yksi palkallinen kesäloma.

Jos Anu Suoranta vielä joskus saisi vakituisen työpaikan, niin hän uskoo suurimmaksi muutokseksi sen, ettei koko elämä menisi työnteon hallintaan.

- Se mahdollistaisi yksinkertaisesti laadukkaamman elämän. En ole niinkään kiinnostunut ostamaan seiniä ympärilleni, mutta mahdollistaisi se jonkin sortin suunnittelun elämässä, hän pohtii.

Puolet työajasta uuden etsimiseen

Ainakin tietotyöläisellä pätkätyö merkitsee Suorannan arvion mukaan sitä, että yli puolet työajasta kuluu seuraavan pätkän hankkimiseen.

- Työnantajalle tehdään töitä ajankäytöstä puolet jos sitäkään. Ja ajankäyttö tarkoittaa koko päivää, koska tutkijat ovat aina töissä.

- Ainakin tutkimustyössä on ihan selvää, ettei työnantaja todellisuudessa saa sitä, mistä maksaa. Edelliseltä työnantajalta tavallaan varastetaan seuraavalle, hän myöntää.

Pätkätyöläisten edunvalvontaa Anu Suoranta harjoittaa Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtajana sekä Tatusotu-liikkeessä (Taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan puolesta työskentelevä työryhmä).

Ja edunvalvonnaksi on laskettava myös keskiviikkona ilmestynyt Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran julkaisema kirja Pärjäämisen ajat - horjuvat työmarkkinat, jonka Suoranta on toimittanut yhdessä Turun yliopiston sosiologian laitoksen määräaikaisen yliassistentin Anu-Hanna Anttilan (assistentti, hoitaja, juoksutyttö, kahvilavastaava, keittiöapulainen, koulunkäyntiavustaja, lehtori, siivooja, varanainen...) kanssa.

Riskit ulkoistetaan työntekijälle

Kirjan artikkeleissa ruoditaan sitä, mitä tapahtuu työelämässä juuri nyt. Esimerkiksi maisteri Liisa Lähteenmäki (ei vielä koskaan vakituista työsuhdetta eikä palkallista kesälomaa) perkaa nopeasti yleistyneitä vuokratyömarkkinoita ja niiden antamia lupauksia.

Hän osoittaa, että työnantajat käyttävät vuokratyövoimaa mielellään silloinkin, kun työ on luonteeltaan selkeästi jatkuvaa. Liisa Lähteenmäki väittää syyksi vallan ja vastuun uutta jakoa. Kilpailutalouden riskit kaadetaan aina vain enemmän työntekijän päälle, mutta valta työsuhteista päättämiseen jää työnantajille.

Vuokratyöntekijöitä on muuten Suomessa yli 100 000 ja vuokratyötä välittäviä yrityksiä yli 600. Vuokratyötä markkinoidaan väylänä "normaaleihin" eli pysyviin työsuhteisiin, mutta todellisuudessa työministeriön tilastojen mukaan vakinaistumisesta pääsee nauttimaan vain seitsemän prosenttia vuokratyöläisistä.

Psykologinen sopimus purettu

Anu-Hanna Anttila ja Anu Suoranta osoittavat omissa artikkeleissaan, että epätyypillisellä työllä on pitkä historia. Esimerkiksi satamissa työsuhteet olivat aikoinaan tyyppiä päivä kerrallaan.

Anu Suorannan mielestä voi kysyä, oliko hyvinvointivaltion kultakausi vain väliaikainen vaihe ja onko nyt palattu siihen työnantajien arvomaailmaan, joka vallitsi ennen hyvinvointivaltiota.

- Ei työ, vaan työnantajien arvomaailma on muuttunut. Nyt ollaan tulossa takaisin siihen raakalaismalliin, mikä vallitsi aiemmin, Suoranta sanoo.

Monet työelämän tutkijat puhuvat psykologisen sopimuksen muutoksesta. Esimerkiksi dosentti Tuomo Alasoini Työministeriöstä toteaa viime kesänä ilmestyneessä Työterveyslaitoksen artikkelikokoelmassa Työ murroksessa palkansaajien saattaneen aiemmin luottaa kahteen perusasiaan:

1) Hyvin tehty työ ja uskollisuus työnantajalle riittävät ja ne palkitaan turvallisuudella ja luottamuksella.

2) Työnantajan menestys palkitsee myös palkansaajaa lisäämällä palkanmaksuvaraa ja varmuutta työsuhteiden jatkuvuudesta.

Kun molemmat ovat kokeneet kolauksen, on myös työnteon mielekkyys koetteilla. Työolobarometreissä työnteon mielekkyys on ollut pahasti pakkasella koko 2000-luvun.

- Minusta yritykset ovat hetki hetkeltä härskimpiä. Työntekijää kohdellaan kertakäyttötavarana, Anu Suoranta sanoo asian suoremmin. Hänestä tätä asennetta ei enää välitetä juuri edes peitellä.

Naiset aina pohjimmaisia

Huonon työelämän pitkässä historiassa alinta kastia ovat aina olleet naiset, Suoranta väittää.

- Väittäisin, että alkujaan työehtosopimuksilla itse asiassa rakennettiin epätasa-arvojärjestelmää. Naisten työ on aina ollut vähän katkonaisempaa. Toisen maailmansodan jälkeen erityisesti sak:lainen ammattiyhdistysliike reivasi tätä kurssia vähän. Mutta sata vuotta näitä palkkaeroja on kärsitty ja yhä edelleen tilanne on sama.

Anu Suoranta huomauttaa, että ensimmäisessä työehtosopimuksessa, kirjatyöntekijöiden sopimuksessa vuonna 1900 tosin todettiin, että naisilla ja miehillä on sama palkka. Mutta sen jälkeen tavoite unohtui 60 vuodeksi.

- Miksi? Ensin se oli varmaan kulttuurinen kysymys. Töitä arvotettiin silloin kuten arvotetaan edelleenkin. Naisen työ oli vähemmän arvokasta. Sitä kutsuttiin ammattitaidottomaksi ja muilla vastaavilla nimityksillä.

Nykyajan ominaispiirre huonomman palkan lisäksi on se, että kaikilla mittareilla kaikissa epätyypillisissä työsuhteissa naiset ovat enemmistönä.

- Ammattiyhdistysliike on jos ei nyt tietoisesti syrjäyttänyt, niin ainakin jättänyt pitkälle huomiotta tämän pätkä-, katko- ja osa-aikatyöntekijöiden edunvalvonnan. Homman ydin on siinä, että on keskitytty tähän palkkaedunvalvontaan siinäkin tilanteessa, kun työolosuhteet ovat joillakin aloilla todella heikot.

Kuuluvatko kentän signaalit?

- Me elämme kuitenkin suhteellisen vauraassa maassa. Lisää liksaa ei ole turha vaade, mutta ei kuitenkaan ehkä keskeisin. Tuntuu, että tässä on aikamoinen katkos. Ay-liike ei kuule niitä, jotka ovat pätkätöissä.

Tutkija Kimmo Kevätsalo pohtii Pärjäämisen ajat -kirjassa samaa.

Hän toteaa, että sekä SAK:ssa että STTK:ssa on käynnissä johtajasukupolven vaihdos.

Prosessi on kuitenkin niin hidas, että uudet johtajat ja avainasemissa olevat luottamushenkilöt joutuvat sisäistämään väistyvän sukupolven arvot päästäkseen johtoasemiin. Niinpä heidän on vaikea kuulla niitä signaaleja, joiden mukaan kasvava osa jäsenistä pitää ay-liikkeen ykköstehtävänä työttömyyden torjumista ja työsuhteen jatkuvuuden turvaamista.

Kevätsalon mukaan työnantajat kilpailuttavat häikäilemättä pätkä- ja silpputyöläisiä eikä kukaan organisoi tehokkaasti näiden palkkatyöläisten yhteistoimintaa.

Riittääkö kentän tieto enää?

Avainkysymys kuuluukin, miten tämä on mahdollista Suomen kaltaisessa vahvan ay-liikkeen maassa.

Anu Suorannan mukaan ainakin yksi syy on tiedonhallinnan ongelma.

- Ay-liike on pitkään ja tyylikkäästi valvonut etuja sillä logiikalla, että kentältä tuleva tieto on riittävää. Mutta työmarkkinat ovat niin monimutkaistuneet, ettei kentältä tuleva tieto tai yhden sektorin tieto enää riitä. Tämä näkyy mm. siinä, että ay-liikkeen tutkimusosastot ovat aika surkeita ja sitten taas EK:lta tulee jatkuvasti uusia pelinavauksia. Juuri äsken sen tuutista tuli, että ihmiset haluavat tehdä osa-aika- ja pätkätöitä.

Päästävä yli paikallisen

Suoranta pohtii, että aikoinaan noustessaan ay-liikkeen keskeinen elementti oli paikallisuuden ylittäminen.

Vaatimukset olivat kansainvälisiä.

Nyt jonkinlainen oire uudenlaisesta ajattelusta on ruohonjuuritasolta viime kesänä lähtenyt Oikeutta siivoojille -liike.

- Hetken kukoistuksessaan se on hieno liike, mutta ennustan, että se tulee kuihtumaan paikallisuuteen. He eivät pääse niihin paikkoihin, joissa asioita ratkaistaan. Tämä olisi se hetki, jolloin sak:laisen ay-liikkeen pitäisi ymmärtää ottaa heidän argumenttinsa vakavasti, Anu Suoranta patistaa.

Hän itse on Tieteentekijöiden liiton sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtaja, jolle rinnakkainen kansanliike on Tatusotu-ryhmä.

- Mielestäni meillä Tieteentekijöiden liitossa otettiin alusta alkaen vakavasti se, että Tatusotu ilmentää jotain sellaista kentän tyytymättömyyttä, jota ay-liikkeen on kuunneltava. Ja sitä kuunneltiin ja teemme aitoa yhteistyötä. Siinä ei asennoiduttu niin, että kyllä ay-liike tietää. Väitän, että kokemus on ollut hyvä molemmin puolin.

Mitä ay-liike sitten voisi tehdä, ettei esimerkiksi juuri siivoojien liikkeen tarina jäisi lyhyeksi?

- Minusta ay-liikkeen pitäisi mennä itse aktiivisesti kuuntelemaan ja aika korkealta tasolta. Ottaa se vakavasti eikä suhtautua niin, että se on ohimenevä liike.

- Ja kyllähän PAM on minusta tätä yrittänytkin. Eivät he ole sitä millään lailla tyrmäämässä. Mutta näitä liikkeitä kannattaisi minusta kuunnella vakavammin ja toivoa, että niitä syntyy lisää, Anu Suoranta usuttaa.

- Ei tässä nyt ihan avuttomia olla. Ay-liikkeen pitäisi minun mielestäni lähteä rakentamaan uusia avauksia eikä perääntyä jatkuvasti.

[Tämä Kai Hirvasnoron artikkeli julkaistiin alunperin Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.12.2007.]

Apurahansaajien sosiaaliturvan valmistelu etenee [STM:n tiedote 434/2007, julkaistu 13.12.07]

Sosiaalipoliittinen ministeriryhmä päätti tänään torstaina 13. joulukuuta periaatteista, joiden mukaisesti apurahansaajien sosiaaliturvaa valmistellaan. Apurahansaajien sosiaaliturvaa on tarkoitus parantaa vuoden 2009 alusta niin, että apurahansaajille turvataan eläke-, työtapaturma- ja työttömyysturva.

Suomessa on tällä hetkellä noin 1500-2000 apurahansaajaa, jotka toimivat lähinnä tutkijoina ja taiteilijoina. Apurahansaajat ovat olleet ilman ansioihin perustuvaa sosiaaliturvaa, koska Suomen sosiaalivakuutusjärjestelmä perustuu olemassa oleviin työsuhteisiin, eikä apurahan turvin työskentelyä katsota työsuhteeksi.

Sosiaalipoliittisen ministeriryhmän puheenjohtaja, sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälä pitää apurahansaajien sosiaaliturvan parantamista tärkeänä.
”Suomi tarvitsee uusia innovaatioita kilpailukykynsä edelleen parantamiseksi. Apurahansaajat ovat nyt ja tulevaisuudessa osaajia, joita tulisi kannustaa luovaan työhön ja innovatiivisiin ratkaisuihin”, sanoo ministeri Hyssälä.

Uudistus ei saa pienentää käteen jäävää apurahaa

Sosiaalipoliittinen ministeriryhmä pitää tärkeänä, että uudistusten myötä apurahojen nettomäärä ei pienene. Tämä edellyttäisi verottoman apurahan tason nostamista.

Tällä hetkellä verottoman apurahan määrä on noin 15 000 eurosta vuodessa eli noin 1250 euroa kuukaudessa.

Sosiaalipoliittinen ministeriryhmä totesi, että apurahansaajien sosiaaliturvan lisärahoituksesta neuvotellaan erikseen tarkentuvien laskelmien pohjalta.

Käytännön toteuttajaksi Mela

Apurahansaajien sosiaaliturvajärjestelmän vaihtoehtoisina toteuttajina on arvioitu Maatalousyrittäjien eläkelaitosta, Yrittäjien eläkejärjestelmää ja Valtiokonttoria. Kolmesta tarkastellusta vaihtoehdosta apurahansaajien sosiaaliturvan järjestämis- ja ylläpitokustannukset olisivat edullisimmat Melassa.

Arvioiden mukaan järjestelmän hallinnointi olisi edullisinta Maatalousyrittäjien eläkelaitoksessa (Mela), jossa on jo valmiiksi tarvittavat tietojärjestelmät.

Eläkevakuutusmaksut tarkoitus rahastoida

Myönnetyn apurahan määrän perusteella määriteltäisiin apurahansaajan työtulo, jonka perusteella määräytyisivät eläke-, sairasvakuutus ja tapaturmavakuutusturva. Apurahansaajilla olisi oikeus myös ryhmähenkivakuutukseen.

Apurahansaajat maksaisivat noin puolet tavanomaisesta työeläkevakuutusmaksusta, eli nykyisin hieman yli 10 prosenttia apurahan perusteella määräytyvästä työtulosta. Apurahansaajien maksamat eläkevakuutusmaksut rahastoitaisiin, ja niitä voisi käyttää vain apurahansaajien eläkkeisiin.

Alustavien laskelmien mukaan neljän prosentin sijoitustuotto merkitsisi, että järjestelmä rahoittaisi itse itsensä. Valtion tukea tarvittaisiin tilanteessa, jossa sijoitustoiminnan tuotto jäisi pienemmäksi. Järjestelmä edellyttää mekanismia, jolla voidaan varautua sekä mataliin että korkeisiin sijoitustuottoihin niin, että valtion tukea tarvittaisiin matalienkin sijoitustuottojen aikana mahdollisimman vähän.

Apurahansaajien työttömyysturvan kehittäminen on tarkoitus selvittää erikseen.

Sosiaalipoliittinen ministeriryhmä käsittelee asiaa uudestaan alkutalvesta 2008, kun lisäselvitykset ovat valmistuneet.

Lisätietoja:

ylijohtaja Tarmo Pukkila, puh. (09) 160 73864, 050 5552828
erityisavustaja Marja Tallavaara, puh. 040 501 2889

TATUSOTUN kommentteja Pasi Järvisen raporttiin

TATUSOTU-työryhmä on lähettänyt 14.11.2007 työministeriöön kommenttinsa, jotka koskevat lainsäädäntöneuvos Pasi Järvisen laatimaa ja 4.9.2007 päivättyä raporttia tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvan parantamisen edellytyksistä.

Kommentteja Pasi Järvisen raporttiin

Raportti on monilta osin ilahduttavaa luettavaa. Siinä on paljon hyviä ehdotuksia, kuten (1) ehdotus lisätä asiantuntijuutta päätöksenteossa, (2) nykyisen taiteen ja tieteen pätkätyöläisyyden monimuotoisuuden huomioiminen (työskentely mm. palkkatyön ja ”yrittäjyyden” rajamailla), (3) tieteellisen ja taiteellisen työn (”oman työn”) määritelmällinen siirtäminen pois taloudelliseen voittoon tähtäävän yrittäjyyden alueelta, (4) työttömän todistustaakan keventäminen ja ehdotus jälkikätiseen valvontaan siirtymisestä, sekä (5) tieteen- ja taiteentekijän oikeus pitää ammattitaitoaan yllä myös työttömyysaikana.

Seuraavassa kommentteja muutamiin kohtiin. Raportissa on jonkin verran kielivirheitä, joiden takia tekstin merkitys saattaa paikoin jäädä hieman epämääräiseksi; näihin emme kuitenkaan seuraavassa ole puuttuneet.


RAPORTTIA KOSKEVAT KOMMENTIT

Lisensiaattiopinnot ja väitöskirjan teko arvioitaisiin opiskelua koskevien säännösten mukaan. Ns. post doc -tutkijat ja muuhun kuin tieteelliseen tai taiteelliseen jatkotutkintoon tähtäävät tutkijat puolestaan olisivat lähtökohtaisesti omana työnä tai yritystoimintana arvioitavia. (s. 2)

Tarkoituksenmukaista olisi, että lisensiaattiopinnot ja muu täydennys- ja jatkokoulutus sekä väitöskirjan teko olisivat lähtökohtaisesti opiskelua. Ns. post doc -tutkijat ja muuhun kuin jatkotutkintoon tähtäävät tutkijat puolestaan ovat lähtökohtaisesti omana työnä arvioitavia. (s. 16-17)

• Onko mitään perusteita sille, että post doc ‑tutkimusta arvioitaisiin lähtökohtaisesti yritystoimintana? Ehdotusten tiivistelmässä sivulla 2 todetaan näin – toisin kuin varsinaisissa ehdotuksissa. Näkemyksemme mukaan tutkimustyö ei todellakaan ole yritystoimintaa, puhumattakaan siitä, että se olisi sitä lähtökohtaisesti!

• Väitöskirjatyössä ei kerätä opintopisteitä samalla tavalla päätoimisesti (luentoja seuraamalla, tenttimällä jne.) kuin perusopiskelija tekee. Hyvin usein ongelmana on juuri se, että työttömäksi (rahoituksetta) jäänyt väitöskirjantekijä määritellään eri perustein ”päätoimiseksi opiskelijaksi”. Mikäli väitöskirjatutkija halutaan silti nähdä opiskelijana, olisi erityisen voimakkaasti painotettava tätä:

Lähtökohtaisesti sekä lisensiaatin tutkintoa että väitöskirjan tekoa tulisi oikeuskäytännön valossa pitää lähtökohtaisesti sivutoimisena (ei esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle). (s. 17)

Tutkijakoulutuksesta ilman omaa syytään työttömäksi jääneen tulee olla oikeutettu työttömyysturvaan poikkeuksellisia tilanteita lukuun ottamatta. (s. 2)

• Olisiko hyvä antaa jonkinlaista osviittaa, mitä nämä poikkeukselliset tilanteet ovat? Pelkäämme, että työvoimatoimikunnat alkavat löytää näitä ”poikkeuksia” mitä oudoimmista asioista…

Selvitystyön yhteydessä ei ole tullut esiin yhtään tapausta, jossa työvoimatoimikunnan päätös olisi ollut lain sanamuodon vastainen tai toimikunta olisi asiakirjoista ilmenevän selvityksen mukaan ylittänyt sille kuuluvan harkintavallan. (s. 11)

• Ainakin Vakuutusoikeuden ratkaisulinjaa rikotaan! Esimerkki: Laura Lindstedtin tapauksessa edellytettiin yliopisto-opintojen keskeyttämistä vuodeksi ns. keskeyttämistodistuksella, siitäkin huolimatta, että hän oli selvityksiin kirjoittanut hakevansa ja olevansa valmis ottamaan vastaan työtä (ns. ”oma ilmoitus riittää” ‑kohta).

• Lisäksi olemme juuri saaneet tietää tapauksesta, jossa jatko-opiskelijalta vaadittiin jatko-opinto-oikeudesta luopumista, jotta hän olisi voinut saada työttömyysturvaa. Syynä se, ettei tuota keskeyttämistä voi enää vaatia. Mutta opinto-oikeudesta luopuminen on paljon rajumpi vaatimus kuin pelkkä keskeyttäminen!

• Lisäksi sivulla 8 todetaan (luku 4: Säännösten soveltaminen), että jatkotutkintoihin sovelletaan seuraavaa: ”Lähtökohtana on, että ne ovat pääsääntöisesti sivutoimista opiskelua, joten opintoja harjoittavalla on oikeus työttömyysetuuteen…” Kuitenkin esim. monien tapauskertomusten valossa näyttää siltä, että mainittu lähtökohta ei ole vallitseva henki säännösten soveltamisessa. Tosiasiallisiin tilanteisiin perustuvan kokonaisharkintaperiaatteen vastaisesti sivutoimisiksi näytetään nyt ”hyväksyttävän” (erilaisten laintulkintojen muodostaman sekavan kokonaisuuden avulla) vain kapea osa tosiasiallisesti sivutoimisista opiskelijoista.

Mainitun asetuksen 2 §:ää täsmennetään ottamalla yleiset säännökset oman työn päättymisestä ja keskeytymisestä. Sääntelyn lähtökohtana tulee olla, että omaan työhön ei liity yrittäjäriskiä, työttömyysturvalaissa olevaa ilmaisua ”…ilmoitusten ja toimenpiteiden perusteella on pääteltävissä, että tuotannollinen ja taloudellinen toiminta on keskeytetty.” tulkitaan oman työn osalta lievemmin kuin varsinaisessa yritystoiminnassa, ja toimintaa voidaan pitää keskeytettynä, jos taiteilijan tai tutkijan toiminta keskeytysaikana on pelkästään oman ammattitaidon tai ammatillisten valmiuksien ylläpitoa. (s. 16)

• Hyvä ehdotus, mutta miten ”ammattitaidon tai ammatillisten valmiuksien ylläpito” määritellään? Tähän liittyy viimeinen kommenttimme (s. 4–5), jossa tieteellisen artikkelin julkaisu nähdään ”omassa työssä työllistymiseksi”.

Sivulla 17 on useita kohtia, joissa kuvataan aikaisempaan työssäoloon liittyviä vakiintuneita käytäntöjä:

Opiskelua pidetään päätoimisena opiskeluna, jos opintojen vaatima työmäärä, ottaen huomioon opintojen opetussuunnitelman mukainen laajuus, opiskelun sitovuus, henkilön aikaisempi työssäolo ja aiemmin hankkima koulutus, on niin suuri, että se on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle työmarkkinoilla yleisesti sovellettavin ehdoin.

• Onko tässä kielellistä huolimattomuutta: voiko aikaisempi työssäolo olla niin ”suurta”, että se olisi este kokoaikaisen työn vastaanottamiselle? Ja miten koulutus voi olla niin ”suurta”, että se estää kokoaikaisen työn vastaanoton?

Väitöskirjan tekeminen on useimmiten sivutoimista omassa työssä työllistymistä. Joissakin tilanteissa (esim. henkilöllä ei työhistoriaa palkkatyössä, apurahakaudet, työstä kieltäytymiset) henkilön kuitenkin katsotaan työllistyvän päätoimisesti hänen tehdessään väitöskirjaa tai harjoittaessaan muuta tieteellistä tutkimustoimintaa.

Joissakin yhteyksissä on kritisoitu tätä vakiintunutta tulkintalinjaa, jonka mukaan ”yhtenä putkena” tapahtuvaa opiskelua pidetään käytännössä aina päätoimisena. Kyseessä on tilanne, jossa kandidaatin/maisterin tutkinnosta siirrytään suoraan jatkotutkintoon ilman, että henkilö olisi ollut työssä tai työssäolo on aivan satunnaista. Sama tutkinto voidaan vastaavasti arvioida sivutoimiseksi henkilöllä, joka on ennen jatkotutkintoa ollut vakiintuneesti työssä. Tulkintalinja on paitsi lain sanamuodon myös työttömyysturvan periaatteiden mukainen: työttömyysturvan saamisedellytyksiä arvioitaessa vakiintunut työssäolo parantaa henkilön asemaa.

• Pidämme ongelmallisena, että selvityksessä ei tässä kohdin oteta kielteistä kantaa siihen, että ”vakiintunutta työssäoloa” (vähintään 10 kk kyseiseen ”omaan työhön” liittymätöntä yhtäjaksoista työtä) ei kyseenalaisteta. Miksi valmius ottaa vastaan kokopäivätyötä ei riitä? Emme ymmärrä, mitä työssäolo maisteriksi valmistumisen ja jatko-opinto-oikeuden saamisen välillä itse asiassa todistaa.

• Esimerkki: Laura Lindstedt oli useampivuotisessa, määräaikaisessa palkkatyössä kustannusalalla, joka ei liittynyt opintoihin. Hän valmistui maisteriksi opintojen aikana, ja haki ja sai jatko-opinto-oikeuden työssäoloaikana. Hänet määriteltiin päätoimiseksi opiskelijaksi sillä perusteella, että hän ei ollut suorittanut yhtään jatko-opintoihin kuuluvaa opintoviikkoa. Taustalla on ilmeisesti lainkohta, joka ilmaistaan raportissa sivulla 8 näin: ”Päätoimiset opinnot voivat myös muuttua kesken opiskelun sivutoimisiksi. Edellytyksenä on, että opiskelija on opintojen ohella vakiintuneesti työssä (vähintään 10 kuukautta) tai työllistynyt vakiintuneesti yritystoiminnassa ja opinnot ovat tällöin edenneet normaalisti.”

• Tämä on absurdia logiikkaa tilanteessa, jossa jatko-opintoja ei ole aloitettu lainkaan, ne eivät ole työttömyystilanteessa sen paremmin sivutoimisia kuin päätoimisiakaan. Ihminen on vain hyväksytty jatko-opiskelijaksi.

• Lisäksi: miten määritellään ”normaalisti edenneet opinnot” väitöskirjaan tähtäävien jatko-opintojen kohdalla? Edellä mainitussa tapauksessa virkailija oli kiinnostunut vain opintopisteistä, vaikka niitä väitöskirjatutkija ei ensisijaisesti keräile. Ne kertyvät työn alettua esitelmistä, opetuksesta, julkaistuista artikkeleista jne. Toivomme, että tällaiset absurdiudet jäävät historiaan asiantuntijuutta parantamalla.

• Haluaisimme painottaa myös, että tutkimustyökin on työtä silloin kun sitä tehdään joko esimerkiksi tutkijakoulussa, Suomen Akatemian rahoittamassa projektissa tai vaikkapa apurahan turvin. Myös apurahakausi pitäisi siis laskea osaksi työhistoriaa!

Ehdotus apurahan vaikutuksen arvioimiseen:

[…] apurahalajien vaikutus työllistymiseen arvioidaan oikein ja ne jaksotetaan kohdentumaan tosiasialliseen työskentelyaikaan. (s. 18)

• Ongelmana näemme tässä ”tosiasiallisen työskentelyajan” määrittelemisen, sillä se on ollut virastoissa mielivaltaista. Jos työ ei ole valmis apurahan loputtua (esim. väitöskirjaa ei kirjoiteta vuoden mittaisen apurahakauden aikana), viranomaiset katsovat työskentelyn tosiasiallisesti jatkuvan. Eikö apurahakautta voi määritellä sillä perusteella, mille ajalle raha on myönnetty? Säätiöt voisivat antaa todistuksen, että raha on käytetty ja sille varattu aika on umpeutunut.

Ehdotus: Tutkijakoulutuksesta ilman omaa syytään työttömäksi jääneen tulee olla oikeutettu työttömyysturvaan. Sen jälkeen tutkimustoimintaa tulisi pitää päätoimisena vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin, jos hän saa tai hakee saman tutkimuksen jatkamiseen apurahaa, kieltäytyy tarjotusta muusta palkkatyöstä tms. (s. 19; vrt. s. 18)

• Tämä ehdotuksen tummennettu kohta on ristiriidassa seuraavan lauseen kanssa (ja koko selvityksen hengen kanssa): ”Toisaalta työttömän työnhakijan osalta apurahan tai -rahojen hakemista voidaan vain poikkeuksellisesti pitää osoituksena siitä, että on jo työllistynyt päätoimisesti. Hakuprosesseihin osallistumalla tutkija tai taiteellisen alan työnhakija osoittaa pyrkivänsä aktiivisesti pois työttömyysturvan piiristä ammattitaitoaan vastaavaan toimintaan.”

• Näkemyksemme mukaan apurahan hakemista on verrattava pyrkimykseen työllistyä päätoimisesti omassa työssään, eikä koskaan päätoimiseen työllistymiseen omassa työssään (mikä olisi absurdia).

Päätoimisen toiminnan päättyminen / keskeytyminen:

Pelkästään apurahan tai muun toimeentulolähteen lakkaaminen ei yksinään ole tällainen näyttö. Jos henkilö jatkaa samaa työ [SIC!] esim. apurahakauden päätyttyä, oman työn ei tällöin luonnollisestikaan voida katsoa päättyneen tai edes keskeytyneen. Esimerkiksi artikkelien julkaiseminen omasta väitöskirja- tai tutkimusaiheesta voi olla osoitus oman työn jatkumisesta. Tällöin asian arviointiin ei vaikuta se, että henkilöllä ei välttämättä ole tuloja omasta työstään, vaan ratkaisevaa on henkilöä aiemmin päätoimisesti työllistäneen toiminnan jatkuminen. (s. 19)

• Työttömyysturvalla ei tietysti ole tarkoitus rahoittaa tutkimustyötä tai taiteentekoa (sellaiseen se onkin aika vaatimaton summa). Mutta aiemmin oli maininta oman ammattitaidon ylläpitämisestä, jonka ei selvityksen mukaan pitäisi estää työttömyysetuuden saamista. Miksi sitten esim. artikkelin julkaisua ei nähdä tällaiseksi ammattitaidon ylläpitämiseksi? Yleensä tieteellisistä julkaisuista ei saa minkäänlaista korvausta. Aiemmin ”omassa työssä työllistyneenä” kirjoitettu artikkeli voi myös tulla ulos vasta työttömyyden alettua (syynä mm. pitkäkestoiset referee- ja julkaisuprosessit). Tällaiset seikat pitäisi ottaa huomioon ehdotuksissa.

Helsingissä 14.11.2007

TATUSOTU-työryhmän puolesta

Martti-Tapio Kuuskoski
Laura Lindstedt
Pajari Räsänen

Eetu Viren: "Forget your sorrows and dance!"

Seuraavassa prekaariaktivisti Eetu Virenin yhteiskuntapoliittinen analyysi TATUSOTU-liikkeestä (ilmestynyt alun perin Megafoni-lehdessä 14.9.2007).

(M.-T. K.)

* * *

2007-09-14

Forget your sorrows and dance!

Eetu Viren

Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaongelmia koskeva keskustelu ja keväällä järjestetty TATUSOTU-mielenosoitus ovat palauttaneet meidät eräiden hyvin perimmäisten kysymysten äärelle. Mitä politiikka on? Mistä vastarinta syntyy? Mikä on vääryyden ja politiikan suhde? Millaista on kommunistinen politiikka?

Ei sovi että runoilijan talosta kuuluu valitusta
- Sapfo

Forget your troubles and dance!
Forget your sorrows and dance!
Forget your sickness and dance!
Forget your weakness and dance!
-Bob Marley

I Mikä on porvari?

Tutkijoiden ja taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevat ongelmat nousivat kevään 2007 aikana voimakkaasti julkiseen keskusteluun. Muutaman tutkijan ja taiteilijan perustama TATUSOTU-työryhmä järjesti tammikuussa keskustelutilaisuuden ja maaliskuussa mielenosoituksen, jotka toivat esiin viranomaisten harjoittamaan kontrolliin liittyviä kokemuksia ja vaatimuksia sosiaaliturvan parantamiseksi.

Työryhmän ansiona on ollut sosiaaliturvan ongelmakohtien täsmällinen osoittaminen. Nykyinen sosiaaliturva ei vastaa perinteisestä teollisesta palkkatyöstä poikkeavilla tuotannonaloilla toimivien ihmisten tarpeita. Keskustelutilaisuudessa ja työryhmän blogissa esitetyt tapauskertomukset tavoittavat erittäin hyvin viranomaisten toiminnan kontrolliluonteen. Kun kyse on ennen kaikkea mielentiloihin ja asenteisiin kohdistuvasta vallankäytöstä, ovat kokemukset kenties paras keino tämän vallankäytön kuvaamiseen.

Keskustelutilaisuuden ja mielenosoituksen myötä TATUSOTU-projektin rajoitukset kävivät kuitenkin nopeasti ilmi. Keskustelutilaisuudessa vierailleet kansanedustajat ehdottivat tietenkin uusien työryhmien ja komiteoiden perustamista. TATUSOTU:n edustajat vaativat, että komiteoihin otetaan mukaan myös tutkija- ja taitelijajärjestöjen edustajat. Ongelman ratkaisemiseksi katsottiin tarvittavan parempia asiantuntijoita ja eri asiantuntijoiden laajaa yhteistyötä, koska nykyisin esimerkiksi ministeriöt toimivat varsin erillään. Vasemmistoliiton Minna Sirnö korosti myös, että päättäjillä on nykyisin "asenneongelmia" tutkijoita ja taiteilijoita kohtaan.

Uusien parempien asiantuntijoiden taas olisi selvitettävä asioiden todellinen laita poliitikoille ja virkamiehille. Kyse on siis pelkästään neutraalista teknisestä ratkaisusta, joka hoituu kunhan puhutaan tarpeeksi järkeä. Taiteilijat ja tutkijat haluavat esiintyä vakuuttavasti, asiallisesti ja "säädyllisyyttä" korostaen. Kyltit selkään... Hei, meillä on siis oma paikkamme "yhteis"kunnassa. Ottakaa meidät vakavasti!

Yleisesti ottaen TATUSOTU:n projektin ongelmana on sen perustavasti porvarillinen käsitys politiikasta. Mutta mitkä piirteet porvarillista politiikkakäsitystä luonnehtivat? Mikä on porvari?

Porvariston aatehistoriaa tarkastelemalla voitaisiin ehdottaa seuraavaa määritelmää: porvari on säädyllinen kaunosielu, joka sanoo aina edustavansa tervettä järkeä ja yleistä etua. Kenties täsmällisimmän määritelmän porvarillisesta mielenlaadusta antaa Immanuel Kant Arvostelukyvyn kritiikissä, kun hän määrittelee kauneusarvostelman luonteen. Kantin mukaan kauneutta koskeva arvostelma on ennen kaikkea luonteeltaan pyyteetön ja sen vuoksi universaali: mitkään henkilökohtaisia etuja tai ruumiillista nautintoa koskevat tekijät eivät vaikuta arvostelmaan. Määritelmän taustalla on klassinen ajatus porvarillisesta julkisesta tilasta, jonka katoamista nostalgiset yhteiskuntafilosofit (Hannah Arendt, Richard Sennett, Jürgen Habermas jne.) märehtivät. Porvariston julkinen tila on suuri kahvila, jossa käyttäydytään säädyllisesti ja toisten integriteettiä kunnioittaen (ja jokaisella on varaa maksaa). Jokainen pyrkii sulkeistamaan oman kokemuksensa ja omat aineelliset etunsa ja puhumaan ikään kuin universaalin suulla.

Kantin määritelmä tuo esiin keskeisimmän piirteen porvarillisessa puhe- ja ajattelutavassa. Porvari ei luota omaan ainutkertaiseen kokemukseensa, omiin aisteihinsa, vaan haluaa toimia suoraan yleisten rakenteiden ja yleismaailmallisen alueella, universaalin asiantuntemuksen kentällä. Hänen puheensa on aina osoitettu toiselle porvarille, jonka hän myös odottaa käyttäytyvän samalla tavalla. Kunhan argumentoidaan tarpeeksi järkevästi ja selkeästi, hoituu kaikki lopulta parhain päin. Tämä argumentaation logiikka toistuu selvästi TATUSOTU-työryhmän toiminnassa. Tärkeintä on vedota kansanedustajiin, päättäjiin, valtiovaltaan, koska valtiovalta on universaali kaikkien etua ajava rakenne, objektiivisen hengen ruumiillistuma. Ja kansanedustajat tietenkin korjaavat ongelmamme, koska hekin ovat porvareita, hyviä ihmisiä. Mitään suurempaa muutosta ei tarvita, koska meitä kyykytetään ja meidät jätetään heitteille ja ilman oikeuksia vain vahingossa, siksi, että kukaan ei vielä ole kertonut kansanedustajille ja virkamiehille miten asiat ovat.

Näyttää siltä, että jälleen kerran meidän on palattava perusasioihin. Walter Benjaminin vuoden 1940 historianfilosofisiin teeseihin. Benjaminin XIII teesin kuuluisinta lausetta on toisteltu paljon, mutta nähtävästi ei vieläkään tarpeeksi. "Alistettujen traditio opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö."

Jos työvoimatoimiston kanssa sählänneet tutkijat ja taiteilijat vain luottavat omaan kokemukseensa eivätkä porvarilliseen asiantuntijapuheeseen, he ymmärtävät kyllä, että kyse ei ole mistään poikkeusjärjestelystä. Heidän kokemuksensa opettaa varmasti, että kyse on järjestelmällisestä kontrollista. Olennaista on ymmärtää, että 1990-luvun aikana ja 2000-luvun alussa tapahtuneet sosiaaliturvajärjestelmän muodonmuutokset merkitsevät siirtymistä uuteen työvoiman hallinnoinnin järjestelmään. Vielä 1980-luvulla työttömyysturvan tarkoituksena oli kompensoida tilapäisiä työttömyysjaksoja, mutta laman aikana se alkoi vähitellen muuttua työhön pakottamisen ja työvoiman kokonaisvaltaisen kontrollin järjestelmäksi.

Olennaista on ymmärtää myös, että taiteilijoiden ja tutkijoiden työ on politiikan ja talouden keskiössä. Heidän työllään ei siis enää ole erityisluonnetta, se ei ole millään tavoin poikkeuksellista, koska luovassa taloudessa luovan työn ongelmat ovat kaiken työn ongelmia. Taiteilijat ja tutkijat eivät ole erikoistapaus eikä kyse ole yksittäisten henkilöiden ongelmista, vaan "säännöstä" tai "luokkaan" kohdistuvasta riistosta. Heihin kohdistuvien kontrollien tarkoitus on tuottaa kuuliaista työvoimaa ja pakottaa ihmiset palkkatyöhön irrottamalla tuotantovälineet, eli nykyaikaisessa yhteiskunnassa elämisen välineet, niiden haltijoista. Keskustelussa ja mielenosoituksen esiintuomissa vaatimuksissa jaetut kokemukset käännettiin tiettyjen yksilöiden kokemaksi henkilökohtaiseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, erityiseksi vääryydeksi, vaikka ne eivät ole satunnaisia "omalle uralle" asetettuja esteitä.

Benjaminin mukaan "poikkeustila sääntönä" edellyttää myös sitä vastaavien vastarinnan muotojen kehittämistä. Tarvitaan "todellisen poikkeustilan" luomista, toisin sanoen sellaisen vastarinnan ja sellaisten poliittisten vaatimusten rakentamista, jotka ylittävät poliittiselle toiminnalle annetut kehykset ja valmiit kysymyksenasettelut. Tarvitaan juuri porvarillisen politiikan kauhistelemaa "yleisesti hyväksytyn" ja terveen järjen rajojen ylittämistä. Poikkeukseen ja "minään" kohdistuvaan vääryyteen vetoaminen tai teknisten erityistoimenpiteiden vaatiminen ei ratkaise TATUSOTU-keskustelun esiintuomia kysymyksiä.

Taiteilijoille ja tutkijoille ei voida järjestää "samanlaista sosiaaliturvaa kuin muillekin työntekijöille". Ensinnäkin tämä sosiaaliturva heikkenee tai muuttaa luonnettaan jatkuvasti jopa perinteisten teollisuustyöläisten tapauksessa. Toiseksi taiteilijat ja tutkijat eivät ole "tavallisia työntekijöitä", koska heidän työnsä ei ole palkkatyön logiikan mukaista. Tutkijat ja taiteilijat eivät tee työtään vain siitä saatavan korvauksen vuoksi eikä se ole luonteeltaan jatkuvaa tai säännöllistä, mekaanista tai tietyssä rajatussa paikassa tai tiettynä aikana tapahtuvaa. Taiteilijoiden ja tutkijoiden työhön liittyvät kysymykset tuovat esiin tarpeen luoda uusia työstä ja teoksesta irrotettuja oikeuksia.

II Yksilö kontrollin muotona

Uudenlaiset työvoiman kontrolloimisen järjestelmät liittyvät pääoman kasautumisen uuteen muotoon, jota kutsutaan tietoyhteiskunnaksi. Siinä ihmisten aivoihin ja ruumiiseen saostuneesta tiedosta, kokemuksesta ja sosiaalisista suhteista tulee taloudellisen kasvun välitön lähde. Kun tuotannon ja muun elämän välinen ero häviää, tuotanto leviää rajatuista tiloista kuten tehtaista ja toimistoista kaikkialle sinne, minne ihmiset elävät ja liikkuvat, eli koko yhteiskunnan tilaan.

Samalla yritys menettää asemansa lisäarvon tuotannon etuoikeutettuna paikkana. Yrittäjästä tulee "poliittinen yrittäjä", joka ei enää käynnistä uutta tuotantoa investointien avulla, vaan pyrkii kaappaamaan yhteiskunnan tilassa, sen verkostoissa syntyvää diffuusia tietoa. Nykyaikaisessa taloustieteessä tämä ongelma tulee esiin yrityksen määritelmää koskevissa keskusteluissa. Perinteisesti yritys on määritelty hierarkkiseksi rakenteeksi, joka on markkinoiden ulkopuolella ja pyrkii minimoimaan transaktioiden kustannukset hyödykkeiden tuotannossa. Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin korostanut niin sanottujen ulkoisvaikutusten (externalities) merkitystä: yrityksen kannalta on tärkeää pyrkiä markkinoiden sisäisten transaktiokustannusten lisäksi minimoimaan esimerkiksi työnjaosta johtuvat negatiiviset ulkoisvaikutukset, mutta ennen kaikkea sen täytyy kyetä maksimoimaan positiiviset ulkoisvaikutukset, eli hyödyntää yhteiskunnan tilassa esimerkiksi koulutuksen tai muiden infrastruktuurien ansiosta syntyvää kollektiivista rikkautta.

Kyse on uudenlaisesta vaiheesta kapitalistisen tuotantotavan organisoinnissa. Siinä toteutuu se, mitä Marx kutsuu "reaalisubsumptioksi": pääoma alkaa välittömästi organisoida työtä ja yhteiskunnallista elämää kapitalistisen tuotantotavan mukaiseksi, se investoi kaikkialle olemassaoloon, asettaa arvonlisäyksensä logiikan kaikkialle, kietoo sisäänsä koko yhteiskunnallisen tuotannon ja uusintamisen. Samalla taiteellinen ja älyllinen työ muuttuvat välittömästi riippuvaiseksi pääomasta, koska kaikki yhteiskunnassa elämiseen vaadittavat perustekijät on hankittava markkinoiden kautta eli ostettava rahalla, eikä rahan saamiseen ole olemassa muita vaihtoehtoja kuin pääoman palveluksessa suoritettava työ, palkkatyö. Arvonlisäyksen logiikka hallitsee elämää. Elämisen edellytysten tekeminen riippuvaiseksi palkkatyöstä johtaa siihen, että yritykset voivat hyödyntää kaikkia työntekijän elämänsä aikana kehittämiä yleisiä kykyjä maksamatta niistä. Työntekijöiden on oltava aina valmiita panostamaan kaikkensa, myymään kaiken osaamisensa ja kaikki "vapaa-ajallaan" tekemät oivallukset yritykselle. Kaikista työntekijän sosiaalisista suhteista tulee resursseja, joita voidaan valjastaa yrityksen käyttöön.

Ei tietenkään ole sattumaa, että juuri tutkijat ja taiteilijat ovat joutuneet uusien kontrollijärjestelmien koekaniineiksi. Yritystenhän on kaapattava sisäänsä juuri "tietoa" ja "luovuutta", mitä ikinä ne yrityksen näkökulmasta sitten tarkoittavatkaan. Erityisen haasteen tälle kaappaustoiminnalle asettaa immateriaalisen työn autonominen luonne: se synnyttää arvoa vain autonomisesti, vapaassa yhteistyössä, jolle ei voida antaa valmiita päämääriä etukäteen. Jos yritys yrittää järjestää koko tuotantoprosessin etukäteen jättämättä tilaa ennakoimattomuudelle, mitään "innovatiivista" ei synny. Eikä ole mitään takeita siitä, että innovaatiot hyödyttävät nimenomaan yrityksiä tai syntyvät niiden sisällä, kuten erilaisten digitaaliteknologioiden kehitys osoittaa. Keskeiset keksinnöt esimerkiksi tietokoneiden kehityksessähän on tehty Kalifornian autotalleissa, yrityksistä riippumatta. Pikemminkin tuotanto tapahtuu nykyään missä tahansa muualla kuin yrityksissä.

Usein kaappaaminen on myös epäsuorempaa. Periaatteessa epäkaupallisten intressien ohjaama taide- tai kulttuuritoiminta lisää ympäristönsä kaupallista arvoa. Asuntojen arvo tietyllä alueella kasvaa, jos alueen imago tai "ambienssi" on tietyllä tavoin "boheemi". Monipuolinen ja omaehtoinen kulttuuri houkuttelee kaupunkeihin koulutettua työvoimaa ja turisteja.

Kustannusten minimointi tarkoittaa tietenkin sitä, että yritysten tai palkkatyösuhteen ulkopuolella tapahtuvasta tuotannosta ei makseta. Sen haltuunottaminen on myös huomattavasti epävarmempaa kuin palkkatyön. Siksi palkkatyön ulkopuolella ei nähdä elämää, eikä siellä pitäisi tapahtua mitään merkittävää. Palkkatyön tulee olla rahatulon ainoa muoto. Koska kaikki taiteellinen ja tieteellinen työ on arvoa luovaa, se on tehtävä palkkatyösuhteessa, toisin sanoen alistussuhteessa ja toisen palveluksessa. Niinpä nykyinen sosiaaliturva pyrkii tuotantovälineiden pakkoluovutukseen ja omien tuotantovälineiden vapaan käytön ja siis vapaan, siis vailla erityisiä päämääriä olevan yhteistyön kieltämiseen. Siksi on loogista, että viranomainen kontrolloi, ettei taiteilija tai tutkija tee työtä palkkatyösuhteen ulkopuolella. Koska vapauden tuotantovälineitä kehitetään ja niitä voidaan käyttää missä ja milloin tahansa, on ihmisten elämää valvottava ja kontrolloitava "aamusta iltaan ja illasta aamuun", kuten Michel Foucault sanoo.

Myös Gilles Deleuze kuvaa juuri näitä uusia jatkuvan, ihmisten aikaan kohdistuvan kontrollin muotoja kirjoituksessaan "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntaan". Deleuzen mukaan uudet kontrollit perustuvat ihmisten elämän jatkuvaan "modulaatioon". Modulaatio puolestaan on käsite, jonka Deleuze esseessään "Neljä poeettista muotoilua jotka voisivat tiivistää kantilaisen filosofian" paikantaa kantilaisen subjektin rakenteeseen. Kantilla aika on subjektin sisäisyyden muoto, se muoto, jossa minä vaikuttaa itseensä. "Jos Minä määrittää olemassaolomme ajassa muuttuvan ja passiivisen minuuden olemassaoloksi, aika on se muotosuhde, jonka mukaan mieli vaikuttaa itseensä tai se tapa, jolla me vaikutamme sisäisesti itseemme." Aika jakaa sisäisyytemme kahtia, tekee suhteestamme itseemme jatkuvasti muuttuvan.

Kantilaisen subjektin rakenne kuvaa kiinnostavalla tavalla nykyaikaisen työelämän perushahmolle, eräänlaiselle monisählääjälle, huippuosaajalle tai joka paikan höylälle asetettuja vaatimuksia. Olennaista on jatkuva muutos, kyky jakautua erilaisiin tilanteisiin ja muodostaa joka tilanteessa erilaisia suhteita itseensä. "Luovuus" tarkoittaa nykypuheessa yleensä ennen kaikkea opportunistista kykyä sopeutua mihin tahansa. Samalla se edellyttää tietynlaista etiikkaa, kykyä vaikuttaa itseensä odotetulla tavalla, sitoutua yrityksen arvoihin ja tehdä jokaisesta projektista oman minuutensa kuva.

Samalla huippuosaajan on kuitenkin muodostettava elämästään ykseys, joka materialisoituu cv:n muodossa. Jatkuvasti muuttuva ja hajoileva elämä on tuotettava suhteessa itseen eräänlaisena "yksisuuntaisen lineaarisen kehityksen jatkuvuutena" (Deleuze, "Neljä poeettista muotoilua", s. 56). Viime kädessä tästä ykseydestä ja yksilön autonomian esittämisestä tulee ratkaiseva vaatimus, joka erottaa skitsofreenisen prekaarin luuserin ja elämästään kokonaistaideteoksen tekevän huippuosaajan. Elämäntilanteiden moneudessa hajoilevalle prekaarille vaatimus subjektin ykseydestä, yksilöllisestä autonomiasta ja cv:n jatkuvuudesta asettuu kantilaiseen tapaan fraktaaliseen aikaan jälkikäteen tuputettavana esteettis-moraalisena ideaalina. Porvarillinen subjekti ei voi tunnustaa omaa ailahtelevaisuuttaan, vaikka siitä onkin tullut hänen tuotantokykynsä perusta, vaan postuloi ykseytensä itselleen asetettuna vaatimuksena ja uskon kohteena.

Ei tietenkään ole myöskään sattumaa, että nimenomaan kantilaisen subjektin rakenne kykenee valaisemaan näitä uuden työelämän paradokseja. Kantin kuvaama subjekti on ihanne porvarillisen yksilön autonomiasta, jonka häilyvyys kuitenkin jatkuvasti nousee esiin. Esimerkiksi esteettisen arvostelman ja siihen liittyvän subjektikäsityksen yhteys porvarillisen julkisen tilan ideaaliin ja siihen liittyvään yksilön autonomiaan on moneen kertaan osoitettu. Nykyaikaisessa työelämässä, jossa olennaista on kyky toimia jatkuvasti muuttuvissa sosiaalisissa tilanteissa ja vastata ristiriitaisiin, jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin, tämän subjektin ykseyden ihanteen ristiriitaisuus nousee entistä voimakkaammin esiin. Kantilaisilla termeillä leikkien voidaankin muotoilla joukko uuden työn monisählääjän "antinomioita", jotka tuovat esiin näiden tilanteiden ja vaatimusten "skitsofreenisuuden": olisi oltava samanaikaisesti sekä kireä ja kilpailullinen että positiivinen ja sosiaalinen, sitoutuva ja opportunistinen, tunnollinen vanhempi ja täydellinen työnarkomaani, siveellinen aviopuoliso ja villi panomies, ja niin edelleen.

Tässä tilanteessa yksilöimisestä tulee keskeinen kontrollin muoto. Tuotannollisia vaatimuksia, joita voidaan täyttää vain yhteistyön avulla, sälytetään yksilöiden vastuulle. Palkkojen ja sosiaaliturvan yksilöllistäminen on keino kilpailuttaa työntekijöitä toisiaan vastaan, mikä helpottaa yhteistyössä syntyvän taloudellisen arvon ulosmittaamista. Ratkaisevaa on eristää yksilöt yhteisestä, pakottaa heidät kamppailemaan yksin rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten viidakossa. Yksilöllisyydestä tehdään pakko: autonomia ja "vastuun ottaminen itsestä" ovat moraalisia vaatimuksia, joita ihmisiin kohdistetaan. Rajattomien ja ristiriitaisten vaatimusten tilanteessa pakko valita "oma juttunsa" tuottaa kuitenkin ahdistusta, riittämättömyyden tunnetta, joka saa eristetyt yksilöt hakemaan turvaa työuskosta, valtiosta tai erityisistä reaktiivisista ryhmäidentiteeteistä, joita sitten kilpailutetaan toisiaan vastaan.

TATUSOTU-mielenosoituksen ongelma onkin juuri tässä: sen käyttämät argumentaatiotavat pelkästään uusintavat tätä eristämistä ja yksilöimistä kilpailuttamalla eri ryhmiä toisiaan vastaan. "Noikin saa enemmän kuin me" tai "meillä on vielä vaikeempaa kuin noilla" ovat ainoita argumentteja, joita mielenosoitus ja sen ympärillä pyörinyt keskusteluprosessi ovat nostaneet esiin. Mitään rakentavia poliittisia ehdotuksia, jotka voisivat luoda yhteisiä kaikuja vastaavissa tilanteissa olevien muiden ihmisten kanssa, ei ole kyetty tekemään. Keskustelu on jäänyt lähinnä marttyyrimaisen valituskilpailun tasolle.

III Madrigal Triste

Porvarille on tyypillistä pyrkiä alistamaan toisia kokemansa erityisen vääryyden perusteella. Porvari korostaa aina kärsimystä, jonka hän on käynyt läpi, koska tämän kiirastulen ansiosta hän on karaistunut sillä tavoin, että on muita kyvykkäämpi ottamaan yleisen ja kaikkien etua edustavan näkökulman. Hegelin ja klassisen saksalaisen filosofian käsitys sivistyksestä, Bildungista, tuo tämän rakenteen oivallisesti esiin: henki tulee ulos itsestään, kieltää itsensä, läpäisee negatiivisuuden ja palaa itseensä näkökulmaansa laajentaneena, universaalin perspektiivin omaksuneena.

Juuri esteettisten arvojen pyyteettömyys ja taidekokemuksen sisäinen, itseisarvoinen luonne olivat keskeisiä tekijöitä porvariston ideologisessa kamppailussa aatelistoa vastaan. Porvariston näkökulmasta aateli ei arvostanut taidetta aidosti. Aatelisto kävi oopperassa tai teatterissa vain seurustelun ja juonittelun, ei taiteen itsensä vuoksi. Sen sijaan porvarilliselle taidekäyttäytymiselle on aina ollut ominaista hiljaisuus ja nöyryys, teoksen sisällön ja itseä kehittävän opetuksen mietiskely.

Porvarillisesta näkökulmasta taiteilijan työ on itsen ilmaisemista ja taiteen kuluttaminen itsen kehittämistä. Taide liittyy siis aina kiinteästi minään tai itseen, porvarillisen ajattelun keskeisiin turvapaikkoihin. 1800-luvun aikana, kun yhteiskunnallinen muutos nopeutui suunnattomasti teollistumisen, kaupungistumisen ja markkinoistumisen myötä, tuli minästä turvapaikka, jonka ajateltiin pysyvän muuttumattomana kaiken muutoksen keskellä. Georg Simmelin kuvaukset suurkaupunkilaisesta mielenlaadusta ja yksilöllisyyden merkityksen kasvamisesta suurkaupunkielämässä ovat erinomaisia osoituksia tästä porvarillisesta ideologiasta. Porvarillinen kaupungilla kuljeskelija voi aina paeta itseensä, kun jatkuva erilaisten ihmisten ja erilaisten arvojen läsnäolo alkaa uhata liikaa hänen integriteettiään.

Taiteen menetettyä aristokraattiset mesenaattinsa ja jouduttua markkinoiden armoille sen erityisyys alkoi perustua "itsen ilmaisemiseen". Taiteen ilmaisema ainutlaatuisuus on porvarillisessa ajattelussa aina taiteilijan persoonallisuuden ainutkertaisuutta. Tämä persoonallinen on jotain ikuista ja muuttumatonta, sillä on ikuinen arvo markkinoiden jatkuvasti muuttuvien arvojen vastakohtana.

Minän muuttumattomuutta ja sen erityistä, markkinoiden homogeenisistä vaihtoarvoista poikkeavaa arvoa voidaan aina suojella tietyn negatiivisen logiikan avulla. Jos minälle ei suoda absoluuttista arvoa, se ymmärretään väärin. Sen katsotaan siis joutuvan erityisen, henkilökohtaisen vääryyden kohteeksi. Juuri taiteilijan omanarvontunnon rakentamisellehan on ollut keskeistä vääryyden kohteeksi joutuvan, kaltoinkohdellun, "väärinymmärretyn" ja kärsivän taiteilijan myytti. Ajatelkaa ketä tahansa suurista modernin taiteen sankareista: Rimbaud, Saarikoski, Artaud jne. Baudelairella, jota usein pidetään ensimmäisenä modernina (eli porvariston aikakauden) taiteilijana, oli vielä ironista herkkyyttä omalle kärsijäkuninkuudelleen. Runossa "Madrigal Triste" (Surullinen madrigaali) Baudelaire kuvaa runoilijan kärsimyskilpailun, eräänlaisen race to the bottomin, jopa liioitellun selkeästi. Samalla se on eräs modernin kirjallisuuden hillittömimmistä teksteistä:

Mais tant, ma chère, que tes rêves
N'auront pas reflété l'Enfer,
Et qu'en un cauchemar sans trêves,
Songeant de poisons et de glaives,
Eprise de poudre et de fer,

N'ouvrant à chacun qu'avec crainte,
Déchiffrant le malheur partout,
Te convulsant quand l'heure tinte,
Tu n'auras pas senti l'étreinte
De l'irrésistible Dégoût,

Tu ne pourras, esclave reine
Qui ne m'aimes qu'avec effroi,
Dans l'horreur de la nuit malsaine,
Me dire, l'âme de cris pleine :
"Je suis ton égale, Ô mon Roi!"

[Niin kauan, rakkaani, kuin helvetti
ei ole heijastunut uniisi,
ja niin kauan kuin et ole loputtomassa painajaisunessa
uneksinut myrkyistä ja miekoista
ruudin ja teräksen lumoamana

ja vapissut kohdatessasi kenet tahansa,
nähnyt kurjuutta kaikkialla,
kouristellut kun kello lyö
et ole kokenut väistämättömän
kuvotuksen syleilyä,

etkä voi, orjakuningattareni,
joka rakastat minua vain kammoten,
sairaalloisen yön kauhuissa,
sanoa sielu kirkuen,
"Olen vertaisesi, kuninkaani!"]

TATUSOTU-mielenosoituksen konsepti muistuttaa Baudelairesta:

"Mielenosoituksen yleisilmeestä toivotaan tummanpuhuvaa (esim. musta vaatetus). Iskevät ja informatiiviset plakaatit sekä banderollit ovat erittäin tervetulleita. Hengenviljelijöiden katovuodet on saatava loppumaan!

Voit myös halutessasi laittaa selkääsi valkoiselle A4-arkille printattuna tai isoilla kirjaimilla kirjoitettuna oman ammattisi (kuvataiteilija, näyttelijä, säveltäjä, kirjailija, tutkija, toimittaja tms.). Kun seisomme eduskuntatalon rappusilla selät Mannerheimintielle käännettyinä, käy selväksi, kuinka monia eri ammattiryhmiä nämä kysymykset koskettavat."

Sen lisäksi, että kutsuviestissä käytetään ilmeisesti dekadenssirunoutta parodioivia ilmauksia ("hengenviljelijöiden katovuodet"), se heijastaa porvarillista taiteilijakuvastoa juuri ankeilunsa ja vääryyteen vetoamisensa kautta. Työlleen omistautuneen ja sen vuoksi kärsivän taiteilijaneron etiikasta, joka on vahvassa yhteydessä porvarilliseen etiikkaan, estetiikkaan ja maailmankuvaan, on nykyisin tullut kapitalistinen työnetiikka. Jokaisen työntekijän pitäisi antaa työlle kaikkensa, omistautua taiteilijan tavoin työlleen ja olla valmis kärsimään sen vuoksi. Kireys ja puutteessa oleminen, kiire ja stressi ovat tässä etiikassa merkkejä menestyksestä. Jos kalenterisi ei ole täynnä, et ole mitään. Kiirettä on pakko valitella, vaikka ei olisikaan kiire, koska vain ahdistus takaa, että "olet jotain". Myös taiteilijat ja muut "hengenviljelijät" kasaavat kaltoin kohdelluksi tulemisen kokemuksia ja koettavat todistaa olevansa aidompia ihmisiä kärsimyksen ansiosta. Valituksesta syntyy eräänlainen "kärsimys-cv", joita vertailemalla ratkaistaan kenellä on oikeus alistaa muita eniten.

Susan Buck-Morss on analysoinut porvarillisen yksilösubjektin rakennetta kärsimyksen tuoman oikeutuksen kautta. Hänen mukaansa Kantin estetiikassa tulee esiin porvarillisen miehen subjektiivisuuden rakentuminen eräänlaisen soturin etiikan kautta: porvarillinen mies on karaissut itsensä sodan äärettömässä kärsimyksessä ja osoittanut siten kykenevänsä vastustamaan kaikkea, mikä uhkaa hänen autonomiaansa. Kantin kuvailema ylevän kokemus heijastaa juuri tätä käsitystä: ylevä on jotain, mikä ylittää subjektin käsityskyvyn ja tuottaa hänelle tuskaa, mutta lopputuloksena on eräänlainen karaistuminen. Estetiikan kautta Kant perusteleekin sen, miten subjektin eri kognitiiviset kyvyt asettuvat saman ykseyden alaiseksi. Vain esteettisen karaistumisen kautta subjektin ykseyden takaaminen tulee mahdolliseksi.

Negatiivisen läpäissyt karaistuminen tekee mahdolliseksi absoluuttisen tiedon, asiantuntemuksen saavuttamisen. Koska porvarillinen mies on käynyt läpi sodan ja rakennustyömaiden helvetin, hän voi puhua kaikkien muiden puolesta siitä, mikä on yhteiskunnalle hyödyllistä. Hän myös tietää, kuka yhteiskunnassa on kaikkein heikko-osaisin eli kenelle täytyy humanitäärisistä syistä kohdistaa jonkinlaista täsmäapua. Jos politiikkaa lähdetään lähestymään negatiivisuuden ja vääryyden kautta, ajaudutaan aina totaaliseen tietoon ja asiantuntemukseen perustuvaan politiikkaan. Jos oikeus kapinoida on vain sillä, jolla menee kaikkein huonoiten, täytyy olla jokin näkökulma, josta tämä objektiivinen huono-osaisuus voidaan määrittää. Jos politiikan ajatellaan lähtevän liikkeelle sorrosta ja kurjuudesta, kyse on aina totaliteetin, totaalisen sorron ajattelusta. Tällöin uskotaan, että kapina lähtee sieltä, missä tyytymättömyys, voimattomuus, köyhyys on suurinta. Kaikkia muita kritisoidaan itsekkyydestä ja kokonaisnäkökulman puutteesta: intialaiset ja srilankalaiset ovat vielä köyhempiä kuin te, ette te voi tehdä mitään. Ennen kuin voi tehdä mitään täytyy olla täydellinen tietoisuus "systeemin" kokonaisuudesta. Täytyy siis olla universaalia asiantuntemusta, joka ylittää kaikki erityiset kokemukset. Yleensä tämä asiantuntemus päätyy puhumaan sorrettujen puolesta ja haluaa hoitaa vapautuksen heidän sijastaan, jotta ei tarvittaisi mitään todellista konfliktia, joka voisi uhata sen omaa asemaa.

Totaliteetin ajattelijat ovat akateemikkoja, ikuisen totuuden tai loputtoman totuuden etsinnän tavoittelijoita, jotka pidättäytyvät aina toimimasta (he ovat siis viisauden rakastajia eli filosofeja sanan klassisessa antiikin mielessä, joutavia sunnuntaidebatteja käyviä vapaita miehiä). Heidän käsityksessään politiikka on loputtoman negatiivisten erojen liikkeen reflektiota (tai sen pitäisi perustua sille), mutta itse asiassa juuri tällä tavoin he kieltävät minkään todellisen konfliktin olemassaolon. Toisin sanoen kyse on siis porvarillisten kaunosielujen politiikasta.

Tässä mielessä totaalista sortoa julistava anarkisti, reformistinen poliitikko ja sunnuntaidebatteja käyvä klassinen intellektuelli kuuluvat samaan luokkaan siinä, että he kaikki väittävät "että juttu on vähän monimutkaisempi". He haluavat kiistää eron, konfliktin ja kokemuksen ainutkertaisuuden. He tunnustavat kyllä eron liberaalissa mielessä, kunhan se on sopivan pehmeä ja soviteltava, mutta ainoastaan negatiivisena ja ei-konstituoivana. "Suurin vaara on langeta kaunosielun esityksiin: ei ole mitään muuta kuin eroja, yhteensoviteltavia ja yhdistettävissä olevia, kaukana verisistä kamppailuista. Kaunosielu sanoo: olemme erilaisia, mutta emme vastakkaisia... Ja ongelman käsite, jonka pian näemme olevan yhteydessä eron käsitteeseen, näyttää myös ruokkivan kaunosieluisuutta: vain ongelmilla ja kysymyksillä on väliä... Uskon kuitenkin, että kun ongelmat saavuttavat oman positiivisuuden asteensa, ja kun erosta tulee vastaavan affirmaation kohde, niistä pääsee irti aggression ja valinnan voima, joka tuhoaa kaunosielun, horjuttaa hänen identiteettiään ja hajottaa hänen hyvän tahtonsa." (Gilles Deleuze, Différence et répétition, s. 2-3)

Tässä käsityksessä ero on surkea asia, se merkitsee eristymistä ja sorron kohteeksi joutumista, hegemonisesta valta-asemasta ulossuljetuksi tulemista. Hegemonisessa asemassa oleva porvarillinen mies ei eroa mistään, ei itsestään eikä muista vaan ainoastaan lillii omassa itseriittoisuudessaan. Sukupuoleen tai etnisyyteen perustetut erot taas ovat pelkästään sorron merkkejä ja ne on kumottava tulemalla vallanpitäjien kaltaisiksi. Vallassa oleminen on siis vallan omaamista tai omistamista ja vallassa oleva pysyy aina samana. Alistetut taas ovat puhtaasti, negatiivisesti erilaisia, mutta heidän erilaisuudellaan ei ole mitään positiivista sisältöä. He muodostavat korkeintaan oman, reaktiivisesti määritetyn identiteettinsä, joka voi eksoottisena Toisena kamppailla Saman valtaa vastaan.

Moderni kansallisvaltioon ja porvarilliseen yhteiskuntaan kiinnittyvä poliittinen ajattelu lähteekin liikkeelle autonomisesta yksilöklöntistä. Ero määrittyy yksilön erona toisiin yksilöihin ja siis luonteeltaan negatiivisena: tyhjässä tilassa kilpaa juoksevien autonomisten yksilöiden autonomia rajoittaa toisten autonomiaa. Tästä negatiivisessa suhteessa toisiinsa olevien yksilöiden kokoelmasta syntyy yhteiskunta, jonka koossapysymisen ja koossapitämisen ehtoja niin moderni poliittinen filosofia, taloustiede kuin myöhemmin sosiologia pyrkivät etsimään. Valtio puolestaan on yksilömassan päälle makaamaan asettuva ja sen ristiriidat joko väkisin (Hobbesilla ja liberalistisessa yövartijavaltion traditiossa) tai eräänlaisen sovituksen ja sosiaalipoliittisen huolenpidon avulla (Hegelistä lähtevässä valtioajattelun perinteessä) ratkaiseva tuonpuoleinen koneisto.

Moderni politiikka määrittyy siis näkökulmasta riippuen kahdella eri tavalla. Joko yksilöiden keskinäisenä kilpailuna siitä kenellä on suurin oikeus valittaa ja vaatia valtiolta jotain lisää, tai yksilön epätoivoisena taisteluna valtiota ja yhteiskuntaa vastaan. Eron tuottaminen tai muutos käsitetään negatiivisen logiikan kautta: yksilö kumoaa olemassaolevan maailman, koska siinä on jotain, mihin hän ei ole tyytyväinen. Jos kyse on liberaalista hyväntekeväisyydestä tai sosiaalidemokraattisesta sopimuspolitiikasta, negatiivisuus kumotaan seuraavalla yhteiskunnallisen kehityksen tasolla valtion tuottamassa synteesissä. Jos taas kyse on anarkistis-romanttisesta politiikasta, jäädään jankuttamaan yhteiskunnan sortovaltaa "negatiivisen dialektiikan" loputtomaan paranoidiin liikkeeseen ja haaveilemaan kaikki yhteiskunnalliset suhteet ylittävästä Big Bangistä (Vallankumous, pyhän paluu, ei-esteettinen taide jne.). Joka tapauksessa koetusta vääryydestä tulee hyve, joka oikeuttaa yksilön vastarinnan. Viime kädessä yksilön vastarinnan oikeuttaminen edellyttää täydellistä tietoisuutta Ison Pahan Systeemin toiminnasta.

Porvarillisessa ajattelussa konflikti ja ero ovat siis jotakin puhtaasti negatiivista ja johtavat valtion oikeuttamiseen, vähintään vihollisena. Valtio toimii eräänlaisena kehyksenä, joka asettaa yksilöt yhteiskuntasopimuksen muotoon ja pitää sitä yllä. Tai kriittis-anarkistisesta näkökulmasta se on totaalinen kammottava sortokoneisto, jonka seiniin on jäätävä hakkaamaan päätä puhtaan negaation mielipuolisessa liikkeessä siihen asti, kunnes ihanneyhteiskunta jotenkin ihmeenomaisesti laskeutuu maan päälle ja kaikki ovat samaa mieltä sen ihanteellisuudesta. Samalla anarkistit ja muut kriittiset vasemmistointellektuellit kieltäytyvät näkemästä eroja ja vastarintaa kaikkialla ja joutuvat siksi kehittelemään monimutkaisia omahyväisiä teorioita "väärästä tietoisuudesta", joka selittää miksi siellä, mihin he yhteiskuntakritiikin asiantuntijoina ovat paikantaneet surkeuden ja kurjuuden äärimmäisen pisteen, ei synnykään vallankumousta. He suhtautuvat "sorrettuihin" yhtä pateettisen estetisoivasti ja romanttisesti kuin Baudelairen runon puhuja naiseensa:

Que m'importe que tu sois sage?
Sois belle! et sois triste! Les pleurs
Ajoutent un charme au visage,
Comme le fleuve au paysage;
L'orage rajeunit des fleurs.

Je t'aime surtout quand la joie
S'enfuit de ton front terrassé;
Quand ton coeur dans l'horreur se noie;
Quand sur ton présent se déploie
Le nuage affreux du passé

Je t'aime quand ton grand oeil verse
Une eau chaude comme le sang;
Quand, malgré ma main qui te berce,
Ton angoisse, trop lourde, perce
Comme un râle d'agonisant.

[...]

[Ei minua kiinnosta, oletko viisas?
Ole kaunis! Ja ole surullinen! Kyyneleet
lisäävät kasvojen sulokkuutta
kuten joki maiseman;
myrsky herättää kukat eloon.

Rakastan sinua ennen kaikkea kun ilo
pakenee rypistyneeltä otsaltasi,
kun sydämesi hukkuu kauhuun,
kun nykyhetkeäsi varjostaa
menneisyyden kammottava pilvi,

rakastan sinua kun suuri silmäsi vuodattaa
kyyneleen, joka on kuuma kuin veri
kun hyväilyistäni huolimatta
liian raskas ahdistuksesi tunkeutuu esiin
kuin kuolemansairaan huuto ]

IV Ilo ja yhteinen

"No reason to get excited," the thief, he kindly spoke,
"There are many here among us who feel that life is but a joke.
But you and I, we've been through that, and this is not our fate,
So let us not talk falsely now, the hour is getting late."
- Bob Dylan, All along the Watchtower

Modernissa politiikassa valtion vallan oikeutuksena ja käytännöllisenä perustana toimi pelon avulla tapahtuva yksilöiden eristäminen toisistaan. Paikallisyhteisöt, killat, klaanit ja muut vastaavat esimodernit yhteisöllisyyden muodot oli tuhottava, jotta kansan uuden ykseyden rakentaminen tehtiin tarpeelliseksi. Yksilöiden oli alettava ajatella itseään itsenäisinä, mutta samalla yksinäisinä. Tässä mielessä yksilö ja valtio ovat saman kolikon kaksi puolta. Koska yksilö muuten oli yksin pahassa maailmassa, hänen täytyi hakea turvaa valtiosta ja kansallisesta identiteetistä. Valtion väkivaltakoneisto kirjoitti lakinsa alamaisten ruumiiseen ja pyrki riisumaan yksilöltä kaikki esiyksilölliset kyvyt, verkostot ja muistit, joiden avulla hän olisi kyennyt tekemään vastarintaa.

Fordismin kriisin jälkeisessä globaalin talouden tilanteessa valtio ei enää toimi yhteiskunnan ylle makaavaan asettuvana hirviönä tai koneistona, vaan osana laajempaa kontrollitekniikoiden kokonaisuutta, joille kaikille yhteistä on juuri pyrkimys eristää, yksilöidä, leikata ruumis irti yhteisen kudoksesta.

Porvarillinen ajattelu on kuitenkin onnistunut tekemään tästä väkivallan tuloksena synnytetystä ideaalista myös monien ihmisten oman "henkilökohtaisen ihanteen". Erityisesti taiteilijat ja intellektuellit haluavat olla "suuria yksilöitä" ja kuvitella ainutkertaisuutensa syntyvän irrallaan sosiaalisista verkostoista ja yhteistyöstä. Jälleen "minä" toimii turvapaikkana, johon porvari voi hädän hetkellä paeta.

Koska yksilön käsitteestä on tullut nimenomaan olennainen tapa kontrolloida työvoimaa ja yksilöllisyyden tuottaminen on astunut kontrolliyhteiskunnan ytimeen, ei siitä lähtevä politiikka kuitenkaan auta mitään. Taiteilijoiden ja tutkijoiden mielenosoitus, jonka tarkoituksena on nimenomaan asettaa yksilöt toisiaan vastaan sen perusteella, kenen sosiaaliturva on heikoin, vain vahvistaa yhteisiin kykyihin perustuvaan immateriaaliseen työhön kohdistuvaa kontrollia.

Kommunististisesta, kuten mistä tahansa ateistisesta tai materialistisesta näkökulmasta onkin selvää, että negatiivisuudesta ei synny mitään. Poliittista taistelua ei voida rakentaa pelkän vääryyden tai kärsimyksen ja sorron perustalle, koska kärsimys on eristämistä yksilöllisyyteen, mutta politiikan tarkoitus on vapauttaa yksilöllisyydestä ja mahdollistaa toiseksi-tuleminen, rakentaa yhteisen vyöhykkeitä. Ei ole mitään järkeä kilpailla siitä, kenellä on huonoimmat sosiaaliedut ja kuka on huonoimmassa asemassa, koska tämä "race to the bottom" synnyttää vain katkeruutta ja keskinäistä kilpailua, joka jakaa prekariaatin osiin.

Poliittisen vastarinnan tehtäväksi tulee uudenlaisen julkisen alueen rakentaminen, joka mahdollistaa yksityistetyn ja yksilöllistetyn ajattelun voiman palauttamisen yhteiseen käyttöön. Tässä prosessissa liikkeen itsensä täytyy kuitenkin olla "toinen yhteiskunta": sen täytyy rakentaa yhteisen aluetta, jaetun kollektiivisen voiman verkostoa heti alusta lähtien. Liike ei voi olla irrallinen päämäärästään.

Kuten Baruch Spinoza sanoo, ihmiset voi liittää yhteen vain se, mikä heissä on positiivista. Toisin sanoen ilon affekti, joka lisää heidän ruumiittensa kykyä toimia ja liittyä yhteen toisten ruumiiden kanssa. Kurjuuteen ja surkeuteen vetoaminen ainoastaan eristää ihmisiä, rakentaa vastakkainasetteluja heidän välilleen ja tuottaa katkeruutta eri ihmisryhmien välille. Se vähentää ihmisten omaa kykyä toimia ja tekee heidät riippuvaiseksi ulkoisen vallan antamista almuista. Heikko ja yksinäinen tarvitsee pappia ja poliisia avukseen, mutta yhdessä ihmiset ovat voimakkaita ja kykenevät rakentamaan uutta.

Totta kai vastarinnan lähtökohtana on kokemus siitä, mikä nykyisessä elämäntilanteessa on sietämätöntä. On kuitenkin kyettävä analysoimaan, mitkä voimat tämän sietämättömyyden kokemuksen tuottavat. Sietämätöntä on se, että meidät leikataan irti yhteisestä ja eristetään yksilöiksi. Sietämättömiä ovat vaatimukset saada aikaan yksin jotain sellaista, joka on mahdollista vain yhdessä, koska ajattelu ja "innovointi" ovat kollektiivisia tai "esiyksilöllisiä", eivät yksilöllisiä kykyjä.

Eristettyjen yksilöiden omaa elämäntilannettaan koskevat kokemukset on kyettävä yhdistämään. On päästävä käsiksi siihen, mikä niissä on jaettua: siis kokemukseen siitä, miten yhteisen virtuaalinen taso leikataan irti ainutkertaisesta ja eristetään yksilöiksi. Siis miten toimijuutemme lamautetaan riisumalla pois kyky muuttaa maailmaa yhdessä toisten kanssa. Kun kapitalismin on kyettävä haltuunottamaan tämä yhteisiin, virtuaalisiin kykyihin perustuva tuotanto, se voi tehdä sen vain tekemällä elämästä sietämätöntä, siis eristettyä, yksinäistä ja alituisen riittämättömyyden tunteen vaivaamaa. Ja sietämätöntä tämä kontrolli on siksi, että se hajottaa yhteistä voimaamme luoda jotain uutta ja rajoittamatonta.

Poliittisen vastarinnan täytyy kyetä luomaan käsitteitä tai "sloganeita", jotka rakentavat yhteyksiä kokemusten välille ja pääsevät käsiksi virtuaaliseen yhteisen tasoon. Sana, käsite, iskulause, joka tuottaa konfliktin, koska se avaa uudenlaisen tavan hahmottaa maailmaa. Esimerkiksi perustulo on tällainen käsite, koska se kyseenalaistaa palkkatyön mallin, tavan liittää tulon saaminen pääoman komennossa tehtävään työsuoritteeseen. Se politisoi ihmisiä, jotka ovat siihen asti olleet kykenemättömiä tuottamaan yhteisiä konflikteja, koska heillä ei ole ollut sanoja kokemustensa jakamiseen.

Koska käsitteet ovat poliittisia ja käytännöllisiä, ne eivät voi aloittaa loputonta negatiivista liikettä, vaan niiden täytyy rakentua hetkellisesti tai tilannekohtaisesti löydetylle yhteiselle ja eron positiivisuudelle, tietyn eron ja konfliktin muodostamiselle: "meidän yhteinen kokemus" niitä vastaan jotka yrittävät kiistää sen, viedä sen meiltä, pakottaa meitä johonkin.

Nämä käsitteet ja sloganit ovat siis aina keskeneräisiä, osittaisia, mutta ne toimivat avaamalla uusia tapoja hahmottaa ympäristöä ja uusia suhteita toisiin. Ne mahdollistavat hetkellisten liittoumien solmimisen ja uusien poliittisten projektien kehittämisen. Tässä mielessä käsitteiden luominen on erottamatonta toiminnasta, koska ilo eli toimintakyvyn lisääntyminen ja käsitteet kietoutuvat välittömästi yhteen ja edellyttävät toisiaan. Käsite lähtee ainutkertaisesta kokemuksesta ja kiinnittää sen virtuaaliseen tai "esiyksilölliseen", eli siihen, mikä yhdistää meitä. Näin se tuottaa iloa, lisää kykyämme toimia. Toisaalta käsitteiden luominen on mahdollista vain yhdessä, yhteisen ajattelun avulla ja yhteisen toiminnan myötä.

Kun elämä on tuotantoa ja "henkilökohtainen poliittista", kun kapina merkitsee pikemminkin pakoa valtiolliselta julkisen alueelta kuin asettumista kamppailuun sitä vastaan, ei politiikka voi perustua päätökseen (Schmitt) tai tahtoon (Lenin). Ei ole mitään ulkopuolta, mistä käsin ihmisten jokapäiväiselle kanssakäymiselle ulkoinen organisaatio voisi tehdä "tahtoon" perustuvia päätöksiä. Organisaatiosta tulee suoraan hyvän elämän luomisen paikka: poliittinen organisoituminen tarkoittaa oman elämän mahdollisuuksien parantamista liittymällä yhteen toisten kanssa ja näiden ilon vyöhykkeiden puolustamista pääoman ja valtion hyökkäyksiä vastaan.

Politiikan kysymykseksi asettuu kysymys hyvästä elämästä, ilosta tai elämän intensiteetistä. Ja eron eroamisesta, erojen tuottamisesta aina ja kaikkialla: yksilön eroamisesta itsestään, jotta voisimme vapautua yksilöstä josta on tullut pelkästään ihmisten kontrolloimisen muoto. Ero, jokaisen elämän hetken ja teon ainutkertaisuus, jokaisen kohtaamisen ainutkertaisuus, on riemun ja ylpeyden aihe eikä siinä ole mitään negatiivista. Vastarinta merkitsee mahdollisuutta tehdä yhdessä jotain muuta kuin mitä on aina pakotettu tekemään, jotain ainutkertaista, jotain joka antaa mahdollisuuden vaihteluun ja liikkumiseen, mahdollisuuden päästä irti niistä urista, joille elämäämme yritetään kahlita.

V The Final Countdown

And if we live, we live to tread on kings...
-Shakespeare, Henry IV

Marxilainen ajattelu on aina korostanut, että luokkataistelun lähtökohta on yksinkertaisesti siinä, että pääoma tarvitsee työläisiä enemmän kuin työläiset tarvitsevat pääomaa. Taistelevalla luokalla on siis jokin voima, jonka avulla se voi pakottaa ulkoisen vallan suostumaan vaatimuksiinsa. Yhteiskunnallisen tuotannon ja prekaarin työn yhteydessä tämä suhde on muuttunut olennaisella tavalla, mutta se tulee esiin entistä selkeämmin.

Ennen kevään 2006 EuroMayDaytä julkaistun Perustulo.Nyt -lehden pääkirjoituksessa kirjoitimme:

Prekariaatin ei tarvitse kiristellä hampaita tai ryhtyä luokkataistelun kerjäläismunkeiksi, sillä sen rikkaus on mittaamaton. Se elää ja tuottaa jo pikemminkin pääomasta huolimatta kuin sen ansiosta. Prekariaattia riistetään, koska sillä on mitä riistää. Jotain, mitä osakkeenomistajien ja globaalin kilpailun paineessa toimiva pääoma tarvitsee kipeästi. Prekariaatin voima on juuri sen halussa vapautua palkkatyöstä, elää täysipainoista elämää ja saada välillä vähän vaihtelua työpaikkojen yksitoikkoisuuteen.

Prekariaatti kykenee myös itse kehittämään ja ylläpitämään niitä tuottavia kykyjä, joita kapitalistit tarvitsevat. Se kouluttaa itsensä, opettelee kielet lomillaan ja tekee työtä omilla kannettavillaan ja omilla siivousvälineillään. Niin mainostoimistoissa kuin puhelinmyyntifirmoissa työläiset tekevät itsenäistä tiimityötä, välittävät toisilleen kaiken tarvitsemansa tiedon ja jopa laativat keskenään omat työvuorolistansa. Pomojen ja osakkeenomistajien täytyy ponnistella tehdäkseen itsensä edes jotenkin tarpeelliseksi. Työttömät vippaavat hätätilanteissa toisiltaan, alipalkatut keikkatyöläiset vievät ilta- ja yövuorojen ajaksi lapsensa sukulaisten tai ystävien hoitoon. Laittomat siirtolaiset elävät vähän laillisempien tuttujensa jo valmiiksi liian ahtaissa huoneissa ja elättävät itsensä kaupustelemalla kopioita Louis Vuittonin laukuista. Ellei prekariaatti kykenisi elämään ja tuottamaan ilman pääomaa ja palkkatyötä, ei nykyinen elämän pätkittäminen olisi mahdollista.

Kuten jo aiemmin todettiin, "työnvälityksen" rooli on muuttunut työn ja tehtävien välittämisestä ja jakamisesta markkinakelpoisen työvoimasubjektin luomiseksi ja ohjaamiseksi. Lisäksi yleensä työtä ei juuri ole tarjolla, ainakaan sellaista, mistä maksettaisiin palkkaa. Työnhakijasta tehdään itsenäinen yrittäjä, jonka pitäisi omien suhteidensa avulla järjestää itselleen työtä tai vähintään toimeentulo, siis itse muuntaa oma ympäristönsä työympäristöksi ja omat suhteensa työsuhteiksi. Kaiken tämän jälkeen ei olekaan ihme, jos ihmiset alkavat kokea palkkatyömallin tarpeettomaksi. Työstä tulee "arvo", johon täytyy erikseen uskoa, koska sen asema yhteiskunnallisen työn kokonaisuudessa kyseenalaistuu. Kapitalisteja ja pomoja ei tarvita enää mihinkään. Koska tuotantovälineet ovat jo prekariaatin hallussa, ei niitä enää tarvitse ottaa haltuun tai kollektivisoida miltään tuonpuoliselta taholta. Niitä on ainoastaan puolustettava loismaisen pääoman haltuunottopyrkimyksiä vastaan.

Tämän vuoksi poliittiselle taistelulle ei ole olennaista niinkään vaikuttaa ulkoiseen valtaan, vaan liikkeen sisälle, niihin poliittisiin subjektiivisuuksiin, jotka sen sisällä ovat muodostumassa. Mikään yksittäinen poliittinen tapahtuma ei tietenkään kerralla pakota valtiovaltaa antamaan perustuloa tai lisää opintorahaa, vaan sen pitkäkestoisin merkitys on siinä, miten se on vaikuttanut paikalla olleisiin ja tapahtumaa median kautta seuranneisiin ja miten se tulee heidän kommunikoimansa kokemuksen kautta vaikuttamaan ihmisten tapaan hahmottaa asemaansa yhteiskunnassa, kykyään järjestäytyä kollektiivisesti ja taistella paremman tulevaisuuden puolesta. Toimittajien moralistisesta suhtautumisesta huolimatta EuroMayDayn tai Porthanian valtauksen synnyttämä ilo on levinnyt netin, television ja lehtijuttujen kautta myös muihin kaupunkeihin ja herättänyt aivan uudenlaista kiinnostusta omaehtoisen vastarinnan organisointiin.

Tapahtuma on onnistunut silloin, kun se muuttaa ratkaisevalla tavalla läsnäolleiden kokemusta omasta kyvystään tuottaa autonomisesti vapaita tiloja elämälleen ja puolustaa niitä yhdessä tovereiden kanssa. Se on syventänyt ystävyyttämme ja toveruuttamme kaikkien niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olemme rakentaneet taistelua. Yhteinen poliittisen voiman ja ilon kokemus on todennäköisesti kuitenkin muuttanut kaikkia näitä suhteita tavoilla, jotka antavat meille voimaa puolustaa niitä jatkossa myös osana laajempia verkostoja. Ne antavat mahdollisuuden toiseksi tulemiseen, arjesta poikkeavien toimintatapojen kokeilemiseen, uudenlaisen elämän luomiseen, vaihteluun ja liikkumiseen, jotka tuottavat iloa ja laajentavat näkökulmiamme sen maailman suhteen, jossa elämme.

Mikään yksittäinen tapahtuma kuten vaikkapa EuroMayday 2006 tai Porthanian valtaus joulukuussa 2006 ei tietenkään säikäytä porvareita heti kuoliaaksi, mutta ne ovat toivottavasti tuottaneet sellaisen muutoksen ihmisten tavassa hahmottaa kykyjään toimia, että vallanpitäjien olisi syytä alkaa varautua yhä laajeneviin taisteluihin. Ne olivat tapahtumia, joiden jälkeen me emme enää koskaan ole samoja kuin ennen. Ne tietenkin olivat vasta alkua, mutta tämän alun tuottama riemun ja vapauden tunne on jättänyt sellaisen muistijäljen, jonka ansiosta osaamme jatkossakin luottaa voimaamme elää ja puolustaa elämäämme, jonka logiikka on pääoman arvonlisäyksen kannalta käsittämätön. Samalla ne herättävät erityistä pahennusta porvarien keskuudessa, koska ne unohtavat valtapolitiikan määrittämän kurjuuden retoriikan ja häpeilemättä korostavat omaa voimaansa ja omaa iloaan. Esimerkiksi Porthanian valtausta koskeneessa keskustelussa juuri häpeilemätön bilettely herätti silmitöntä raivoa (1).

Ne ovat luoneet ensimmäisen siemenen prekaarin vastarinnan traditiolle, antaneet meille siivet, joiden avulla syöksyä vastatuuleen riistäjien historian kanssa. Tietenkään tämä traditio ei ole valmis, se ei puhu valmistelevien toimikuntien puhtaaksi kirjoittamin ympäripyörein korulausein; se takeltelee, änkyttää, puhkeaa mielettömään huutoon tai häikäilemättömään nauruun. Se ei ole jälleen yksi elämäänsä kyllästynyt, sammaloituneihin puihin törmäilevä pöllö, joka toteaa vain sen, mikä on jo kaikille selvää, vaan pikemminkin Walter Benjaminin teeseistä tuttu barbaarinen kostonenkeli, joka ei raivoltaan näe eteensä...

*

Paavit ja tsaarit, Vanhanen ja Cronberg, Hesarin toimittajat ja FPS:n vartijat ovat jälleen solmineet Pyhän allianssin varjellakseen ikuisia taivaallisia arvoja: työ, talouskasvu, yksilön ja omaisuuden suoja... Mutta öisillä makasiineilla ja Porthaniassa kaikuneen tanssibiitin keskeltä voi kuulla etäisesti tutun kirskahduksen: aave, joka ei kunnioita mitään maailmalliselle toiminnalle ulkoisia, elämää kahlitsevia lakeja, on jälleen lähdössä liikkeelle...

We're leaving ground
Will things ever be the same again?

It's the final countdown...

Viite:
(1) ks. lakkoblogissa Porthanian bileistä käyty keskustelu, http://lakko.wordpress.com/2006/12/07/bileet-vallatussa-porthaniassa/#comments

Selvitysmies Pasi Järvisen raportti tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvan parantamisen edellytyksistä 4.9.2007

Selvitysmies Pasi Järvisen raportti tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvan parantamisen edellytyksistä

507/010/2007 TM
4.9.2007

* * *

Työministeriölle

Eri ministeriöissä on jo pitkään valmisteltu toimia apurahalla työskentelevien tieteen ja taiteen tekijöiden sosiaaliturvan parantamiseksi. Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelmaan on kirjattu laaja kokonaisuus apurahansaajien aseman parantamiseksi. Apurahansaajien sosiaaliturvaa parannetaan vuoden 2009 alusta niin, että apurahansaajille turvataan työskentelyyn myönnettyjen apurahojen määrän perusteella eläke-, sairausvakuutus-, työtapaturma- ja työttömyysturva. Tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvaa parannetaan lainsäädäntöä täsmentämällä. Lisäksi kokonaisuuteen kuuluvat maininnat, joiden mukaan ammattimaista tutkijauraa kehitetään houkuttelevaksi vaihtoehdoksi, yliopistojen julkista perusrahoitusta lisätään kauttaaltaan ja tehdään tieteellisen toiminnan tukemiseen suunnatut lahjoitukset laajasti verovähennyskelpoisiksi.

Työttömyysturvassa ongelmia on koettu olevan etuuden työvoimapoliittisissa edellytyksissä, myös muiden kuin apurahalla työskentelevien tieteen ja taiteen tekijöiden osalta. Toimeksiantoni koskikin rajanvetoa työttömyyden ja päätoimisen tieteen tai taiteen tekemisen välillä.

Apurahansaajien sosiaaliturvassa olevat epäkohdat johtuvat suurelta osin siitä, ettei apurahalla työskentely ole palkkatyötä, eivätkä tutkijat ja taiteilijat ole yrittäjiä sanan perinteisessä merkityksessä. Ehdotuksilla ei ole tarkoitus hämärtää työlainsäädäntöön pohjautuvaa määrittelyä palkansaajiin ja oman työnsä tuloksesta vastaaviin, kutsutaan heitä sitten yrittäjiksi, ammatinharjoittajiksi tai omaa työtä tekeviksi. Sen sijaan tieteellisen ja taiteellisen toiminnan erityisluonne otettaisiin nykyistä olennaisesti paremmin huomioon säännöksissä ja soveltamiskäytännöissä.

Selvitystyössä olen tarkastellut työttömyysturvan työvoimapoliittisia edellytyksiä nykytilan valossa. Siten tieteen ja taiteen tekijöiden asemaa parantavat ehdotukset on mahdollista toteuttaa kokonaan tai osittain jo ennen vuoden 2009 alusta toteutettavaa apurahansaajia koskevaa kokonaisuudistusta.

Toimeksiannon mukaan selvitysmiehen tuli tarpeelliseksi katsomassaan määrin kuulla asian eri osapuolia. Tarpeellisena olen pitänyt kuulla välittömiä asianosaisia, toisin sanoen lähinnä tieteen ja taiteen tekijöitä ja heidän edustajiaan. Jäljempänä erikseen mainittujen lisäksi lukuisat tutkijat ja taiteilijat ovat toimittaneet kirjallisia kannanottoja, artikkeleja, seminaariaineistoja sekä oikeustapauksia ja vinkkejä hyödyllisistä internet-sivustoista, erityisesti blogeista. Kaikille heille lämmin kiitos hyödyllisestä, asiallisesta ja kannustavasta yhteistyöstä.

Saatuani selvitystehtäväni päätökseen jätän loppuraporttini työministeriölle.

Helsingissä 4. päivänä syyskuuta 2007

Pasi Järvinen

* * *

Tiivistelmä keskeisistä ehdotuksista

Työhallinnon sekä tieteen ja taiteen tekijöiden yhteisen ymmärryksen lisäämiseksi
- Työvoimatoimistoihin luodaan tutkijoiden ja taiteilijoiden asioihin perehtyneiden työvoimaneuvojien verkosto.
- Työttömyysturva-asioiden käsittelyä tehostetaan keskittämällä niiden käsittelyä tai työvoimatoimikunnille annettavaa tukea (työttömyysturva-asiamies).
- Vastuu verkoston kokoamisesta ja resursseista on työvoimaviranomaisella. Verkoston tietopohjan lisäämisessä auttavat asiantuntijaviranomaiset, tutkijoita tai taiteilijoita edustavat järjestöt sekä työttömyyskassat, joissa heitä on vakuutettuina.

Muutokset lakiin, asetuksiin tai ohjeisiin
- Työttömyysturvalakia muutetaan niin, että yritystoiminta ja ammatinharjoittaminen erotetaan omasta työstä. Laissa siinä määritellään, mitä omalla työllä tarkoitetaan.
- Omassa työssä ei ole yrittäjänriskiä. Lain ja asetuksen muutoksilla työttömyysturvan saamisedellytyksiä lievennettäisiin. Tieteellisen ja taiteellisen työn tulkitsemista päättyneeksi, keskeytyneeksi tai sivutoimiseksi helpotettaisiin. Työttömyysturvan maksamista ei estäisi, jos taiteilijan tai tutkijan toiminta työttömyysaikana on pelkästään oman ammattitaidon tai ammatillisten valmiuksien ylläpitoa.
- Tohtorin väitöskirjan tekemiseen sovellettavien säännösten valinta kaipaa yhtenäistämistä. Lisensiaattiopinnot ja väitöskirjan teko arvioitaisiin opiskelua koskevien säännösten mukaan. Ns. post doc –tutkijat ja muuhun kuin tieteelliseen tai taiteelliseen jatkotutkintoon tähtäävät tutkijat puolestaan olisivat lähtökohtaisesti omana työnä tai yritystoimintana arvioitavia.
- Varsinkin apurahojen osalta työministeriön työttömyysturvaohjeistus kaipaa tarkennuksia. On varmistettava, että eri apurahalajien vaikutus työllistymiseen arvioidaan oikein ja ne jaksotetaan kohdentumaan tosiasialliseen työskentelyaikaan.
- Työministeriön ohjeistuksessa tulisi yksiselitteisesti todeta, että jatko-opiskelijalta ei voi edellyttää näyttönä toiminnan keskeytymistä korkeakoulun antamaa keskeytystodistusta. Jos jatko-opiskelija on sen pyytänyt ja saanut, sitä on pidettävä riittävänä näyttönä opintotojen keskeytymisestä samalla tavalla kuin alempaa (kandidaatti) tai ylempää (maisteri) korkeakoulututkintoa suorittavalla.
- Tutkijakoulutuksesta ilman omaa syytään työttömäksi jääneen tulee olla oikeutettu työttömyysturvaan poikkeuksellisia tilanteita lukuun ottamatta.

Näyttöharkinta
- Työvoimapoliittista lausuntoa annettaessa siirrytään etukäteisvalvonnasta jälkikäteiseen valvontaan, jos etuuden hakija vetoaa toiminnan päättymiseen, keskeytymiseen tai muuttumiseen sivutoimiseksi, eikä ole olemassa tapaa, jolla hän kohtuudella voisi osoittaa asian toteen.

Sosiaaliturvan uudistaminen
- Uudistettaessa sosiaaliturvaa (esimerkiksi valtioneuvoston asettamassa sosiaaliturvan uudistamiskomiteassa) keskeiseksi tavoitteeksi tulee ottaa sellainen sosiaaliturvajärjestelmä, jonka saamisedellytyksissä ja rahoituksessa otetaan nykyistä paremmin huomioon pirstaloituvat ja monimuotoistuvat työnteon muodot sekä yrittäjyyden ja palkkatyön ”rajapinnalla” työskentelevät.

Luovan työn koordinoitu tukeminen
- Luovan työn tuloksellinen tukeminen edellyttää, että sen yleisiä edellytyksiä, kouluttautumismahdollisuuksia, tieteen ja taiteen erityiset tukijärjestelmiä ja sosiaaliturvaturva kokonaisuutena kehitetään koordinoidusti.

1. Johdanto

Työministeriö määräsi 9.3.2007 tekemällään päätöksellä lainsäädäntöneuvos Pasi Järvisen selvitysmieheksi, jonka tehtävänä oli selvittää työttömyysturvan saamisen työvoimapoliittisia edellytyksiä tieteellistä tutkimustoimintaa harjoittavien henkilöiden, erityisesti apurahatutkijoiden sekä taiteilijoiden osalta.

Selvitysmiehen alkuperäisenä tehtävänä on tältä osin
1. kartoittaa työttömyysturvalain soveltamiskäytäntöä, erityisesti työvoimatoimikuntien lausuntokäytäntöä ja sen yhtenäisyyttä;
2. arvioida nykyisten soveltamisohjeiden riittävyys ja tarvittaessa tehdä ehdotus uusiksi ohjeiksi;
3. arvioida lainsäädäntömuutosten tarve ja mahdollisuudet.

Toimeksiannon mukaan selvitysmiehen tuli työnsä aikana kuulla tarpeelliseksi katsomassaan laajuudessa asian eri osapuolia. Kartoitusten ja ehdotusten tuli valmistua 29.6.2007 mennessä.

Pääministeri Matti Vanhasen II hallituksen ohjelman mukaan apurahansaajien sosiaaliturvaa parannetaan vuoden 2009 alusta niin, että apurahansaajille turvataan työskentelyyn myönnettyjen apurahojen määrän perusteella eläke, sairaus- sekä työtapaturmavakuutus ja työttömyysturva. Tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvaa parannetaan lainsäädäntöä täsmentämällä. Lisäksi hallitusohjelmassa todetaan, että yrittäjien sosiaaliturvan kehittämistä ja puutteiden korjaamista jatketaan edelleen.

Hallitusohjelman linjauksella oli vaikutus myös toimeksiantoon. Ministeri Cronbergin toimeksiannosta selvitystyössä onkin keskitetty arvioimaan tieteen ja taiteen tekijöiden asemaa parantavia ja selkeyttäviä säädösmuutoksia. Nykyisen lainsäädännön soveltamiskäytäntöä on arvioitu tästä näkökulmasta. Nykyisen lainsäädännön toimeenpanoon liittyvät kysymykset, mm. työvoimatoimikuntien lausuntokäytön yhtenäisyys, on siten pääosin jätetty selvitystyön ulkopuolelle. Toimeksiannon muutoksen yhteydessä jatkettiin selvitystyön määräaikaa.

Erityisesti apurahansaajien osalta ratkaisut työttömyysturvan rahoituksesta, tasosta ja sen yleisistä edellytyksistä tehdään em. aikataulussa. Siten tämän selvitystyön perusteella tehtyjen ehdotusten kustannusvaikutuksia ei ole ollut tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan arvioida tässä vaiheessa. Taiteilijoiden määrästä ja työllisyydestä on esitetty varsin tarkat tiedot TAISTO II -työryhmän mietinnössä, joskin ne ovat vuodelta 2000. Nykyisellään ammattitaiteilijoiden määrä on 17 000–20 000 määritelmästä riippuen. Loppuvuonna 2006 eri taiteilija-ammatteihin kuuluvien työttömien työnhakijoiden määrä oli runsaat 3 200 (TM:n työnvälitystilasto, lokakuu 2006). Suurin työttömien taiteilijoiden ryhmä (803 henkilöä) oli taideteollisuuden piiriin kuuluvat, kuten graafiset suunnittelijat, keramiikkataiteilijat, kuvittajat, tekstiilitaiteilijat. Työttömien osuus taiteilijakunnasta on kuitenkin ollut suurin tanssin ja kuvataiteen aloilla. Vastaavasti TM:n työnvälitystilaston mukaan vuonna 2006 tutkija-ammatista tulleita työttömiä työnhakijoita oli runsaat 2200.

Eräissä maissa (Irlanti, Hollanti) on erityisesti taiteilijoille omia perusturva- tai sosiaaliturvajärjestelmiä. Eri maiden olosuhteet ja sosiaaliturvan rakenne poikkeavat niin olennaisesti, ettei mainittujen järjestelmien – tai niiden osien – kopioiminen ole mahdollista. Siksi selvityksessä ei ole tehty kattavaa vertailua eri maiden työttömyysturvajärjestelmistä.

Hallitusohjelmassa sovitun mukaisesti hallitus on myös käynnistänyt komiteavalmistelun sosiaaliturvan kokonaisuudistukseksi, jonka tavoitteena on työn kannustavuuden parantaminen, köyhyyden vähentäminen sekä riittävän perusturvan tason turvaaminen kaikissa elämäntilanteissa. Sosiaaliturvauudistuksen yhteydessä arvioidaan myös työttömyysturvan uudistaminen.

2. Säännökset

Selvitystyön kannalta keskeisiä ovat työttömyysturvalain ja sen nojalla annetut säännökset, jotka määrittävät yritystoimintaa sekä yritystoiminnan päättymistä ja keskeytymistä, opiskelua ja päätoimisen opiskelun päättymistä ja keskeytymistä sekä päätöksentekoprosessia, erityisesti työvoimapoliittisen lausunnon antamista. Keskeinen merkitys on säännöksillä, jotka koskevat todistustaakkaa, toisin sanoen etuuden hakijan velvollisuutta antaa tietoja ja selvityksiä työvoimatoimistolle asiansa ratkaisemiseksi.

Yritystoiminta

Työttömyysturvalain 2 luvun 4 §:n mukaan henkilöllä ei ole oikeutta työttömyysetuuteen siltä ajalta, jona hän työllistyy päätoimisesti yrittäjänä tai sitä vastaavalla tavalla omassa työssään. Yrityksenä pidetään myös maatalousyritystä.

Henkilön, joka aloittaa lain 1 luvun 6 §:ssä tarkemmin määritellyn yritystoiminnan tai oman työn, katsotaan työllistyvän siinä päätoimisesti, jos toiminnan vaatima työmäärä on niin suuri, että se on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle. Yritystoiminta voidaan katsoa aloitetuksi aikaisintaan varsinaisen tuotannollisen tai taloudellisen toiminnan aloittamisesta, ellei erityisistä syistä muuta johdu. Yritystoiminnan ja oman työn aloittamisajankohdasta säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella.

Jos toiminta ei ole henkilön omasta näkökulmasta riittävän tuottavaa, yrittäjän ja omassa työssään työllistyneen osalta lähtökohtana on, että henkilö itse tekee ensin oman työnsä ja sen kannattavuuden osalta tarpeelliseksi katsomansa ratkaisut. Tämän jälkeen työvoimatoimikunta tutkii ja ratkaisee esitetyn selvityksen perusteella ja sille työttömyysturvalain mukaan kuuluvan harkintavallan nojalla, onko työttömäksi jääneellä oikeus työttömyysturvaan. Em. kanta ja marssijärjestys ilmenee eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan tuoreesta mietinnöstä (StVM 26/2006 vp).

Yritystoiminta tai oma työ katsotaan sivutoimiseksi, jos henkilön työssäolon perusteella tai muutoin voidaan päätellä yritystoiminnan tai oman työn vaatiman työmäärän olevan niin vähäinen, ettei se ole esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle.

Yritystoiminnan päättyminen ja keskeytyminen

Työttömyysturvalain 2 luvun 5 §:n 1 ja 2 momentin mukaan päätoimisesti yritystoiminnassa tai omassa työssään työllistyneen henkilön katsotaan edelleen työllistyvän siinä siihen ajankohtaan asti, jona yritystoiminta tai oma työ todistettavasti on lopetettu tai se on ollut yhdenjaksoisesti keskeytyneenä neljän kuukauden ajan.

Yritystoiminta tai oma työ katsotaan sivutoimiseksi, jos henkilö on ollut vähintään 10 kuukautta kyseiseen yritystoimintaan tai omaan työhön liittymättömässä kokoaikatyössä tai muutoin voidaan päätellä yritystoiminnan tai oman työn vaatiman työmäärän olevan niin vähäinen, ettei se ole esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle.

Pykälän 3-6 momentit koskevat tilanteita, joissa
1) henkilön päätoiminen työllistyminen on ollut satunnaista;
2) henkilön työ on loppunut tuotantosuunnan lopettamisen tai vastaavan syyn johdosta;
3) henkilöä on pidettävä palkansaajaan rinnastettavana yrittäjänä; tai
4) yritystoimintaa luonnonolosuhteista johtuen on pidettävä kausiluonteisena.

Viimeksi mainitut momentit eivät käytännössä tule sovellettaviksi jatko-opiskelijoihin, tutkijoihin tai taiteilijoihin.

Yritystoiminnan lopettamista ja keskeyttämistä on määritelty tarkemmin työttömyysetuuden työvoimapoliittisista edellytyksistä annetun valtioneuvoston asetuksen (1351/2002) 2 §:ssä. Sen mukaan, jos muuhun arvioon ei ole aihetta, työttömyysturvalain 2 luvun 5 §:ssä tarkoitettu yritystoiminta tai oma työ on katsottava lopetetuksi, kun:
1) tuomioistuin on velallisen tai velkojan aloitteesta tehnyt päätöksen konkurssiin asettamisesta;
2) osakeyhtiö tai osuuskunta on asetettu selvitystilaan;
3) muun yhtiön kuin osakeyhtiön purkamisesta on tehty kaikkien yhtiömiesten kesken sopimus;
4) kun viranomaisen antaman todistuksen perusteella on ilmeistä, ettei yhtiön toimintaa jatketa; tai
5) ammatinharjoittaja on luopunut yrittäjien eläkelain (468/1969) tai maatalousyrittäjien eläkelain (467/1969) mukaisesta eläkevakuutuksesta ja muista yritystoimintaan tavanomaisesti liittyvistä vakuutuksista, tehnyt toiminnan lopettamisesta ilmoitukset vero- ja muille viranomaisille sekä luopunut yritystoiminnassa käyttämistään toimitiloista.

Muissa kuin konkurssitapauksissa yritystoiminnan lopettaminen edellyttää asetuksen mukaan lisäksi, että yritystoimintaan liittyvästä vaihto- ja käyttöomaisuudesta on luovuttu tai siitä on tehty myyntivoiton jaksottamiseksi etuuden maksajalle myyntivoittolaskelma. Jos vaihto- ja käyttöomaisuudesta ei ole luovuttu tai myyntivoittolaskelmaa ei ole esitetty, yritystoiminnan katsotaan keskeytyneen.

Opiskelu

Työttömyysturvalain 2 luvun 6 §:n mukaan päätoimisella opiskelijalla ei ole oikeutta työttömyysetuuteen. Rajoitus koskee myös päätoimisen opiskelun lomajaksoja.

Päätoimisina pidetään
1) opintoja, joiden tavoitteena on alemman tai ylemmän korkeakoulututkinnon tai ammattikorkeakoulututkinnon suorittaminen;
2) lukio-opintoja, kun niiden oppimäärän mukainen laajuus on yhteensä vähintään 75 kurssia; sisäoppilaitoksessa järjestetyt lukio-opinnot katsotaan kuitenkin aina päätoimisiksi; ja
3) ammatillisia ja muita opintoja, kun opintojen opintosuunnitelman mukainen laajuus on keskimäärin vähintään kolme opintoviikkoa opiskelukuukautta kohti, tai jollei opintojen laajuutta ole määritelty opintoviikkoina, opetusohjelman mukainen laajuus keskimäärin vähintään 25 viikkotuntia.

Pykälän 3 momentin mukaan henkilön aloittamaa muuta kuin edellä tarkoitettua opiskelua pidetään päätoimisena opiskeluna, jos opintojen vaatima työmäärä, ottaen huomioon opintojen opetussuunnitelman mukainen laajuus, opiskelun sitovuus, henkilön aikaisempi työssäolo ja aiemmin hankkima koulutus, on niin suuri, että se on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle työmarkkinoilla yleisesti sovellettavin ehdoin.

Päätoimisen opiskelun päättyminen ja keskeytyminen

Työttömyysturvalain 2 luvun 7 §:n mukaan päätoimisesti opiskelleen henkilön opiskelua pidetään päätoimisena siihen saakka, kun hän on todisteellisesti päättänyt opintonsa. Lukion tai perusopetuksen koko oppimäärää suorittavaa pidetään aina päätoimisena opiskelijana lukukauden päättymiseen saakka.

Työnhakijaa ei pidetä päätoimisena opiskelijana, jos opiskeluaikaisen vakiintuneen työssäolon tai yritystoiminnan harjoittamisen perusteella on ilmeistä, ettei opiskelu ole esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle.

Yliopisto-opiskelijaa, joka on keskeyttänyt opintonsa vähintään vuoden ajaksi, ei keskeytysaikana pidetä päätoimisena opiskelijana.

Työvoimapoliittinen lausunto

Päätöksen työttömyysetuuden myöntämisestä tekee työttömyyskassa tai Kansaneläkelaitos. Työvoimaviranomainen antaa lausunnon, joka työttömyysturvalain 1 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan on etuuden maksajaa sitova. Lain 11 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työvoimatoimisto tai työvoimatoimikunta antaa työvoimapoliittisen lausunnon mm. 2 luvussa säädetyistä edellytyksistä. Työvoimapoliittisen lausunnon opiskelun ja yritystoiminnan vaikutuksesta antaa em. valtioneuvoston asetuksen 4 §:n työvoimatoimikunta.

Velvollisuus tietojen antamiseen

Työttömyysturvalain 11 luvun 2 §:n 2 ja 3 momentin mukaan työttömyysetuuden hakijan on esitettävä työvoimatoimikunnan tai työvoimatoimiston lausunnon edellyttämät häntä henkilökohtaisesti koskevat selvitykset työvoimatoimistolle sen määräämällä tavalla.

Jos etuuden saajan olosuhteissa tapahtuu sellainen muutos, joka saattaa vaikuttaa oikeuteen saada etuutta tai pienentää etuuden määrää, hänen tulee viipymättä ilmoittaa muutoksesta työttömyysetuuden maksajalle. Sellaisia olosuhteita koskevasta muutoksesta, joka kuuluu työvoimapoliittisen lausunnon piiriin, etuuden saajan tulee viipymättä ilmoittaa kuitenkin työvoimatoimistolle.

Ohjeet

Työministeriö ei ole antanut erikseen työttömyysturvaohjeita tieteen tai taiteen tekijöiden taikka apurahan saajien asemasta. Heihin liittyviä mainintoja on päätoimista opiskelua ja yritystoimintaa koskevissa ohjeissa.

3. Selvitysmiehen kuulemat tahot sekä käytössä olleet muut selvitykset

Selvitysmies osallistui 30.3.2007 ministeri Haataisen järjestämään kuulemistilaisuuteen, jossa olivat edustettuina:
Tieteentekijöiden liitto: toiminnanjohtaja Eeva Rantala, asiamies Tuuli Vänskä ja sosiaaliturvatyöryhmän puheenjohtaja Anu Suoranta;
Suomen Taiteilijaseura: puheenjohtaja Elena Näsänen ja lakimies Terhi Aaltonen.

Erilliseen taiteilijoiden sosiaaliturvaa koskevaan kuulemistilaisuuteen 14.5.2007 selvitysmies kutsui seuraavat tahot:
Suomen Näytelmäkirjailijaliitto: toiminnanjohtaja Markus Pyhältö;
Finlands svenska författareförening: puheenjohtaja Mikaela Sundström;
Suomen Kirjailijaliitto: toiminnanjohtaja Päivi Liedes;
Suomen Säveltäjät: säveltäjä Riikka Talvitie ja toiminnanjohtaja Annu Mikkonen.

Suomen Taiteilijaseuran pääsihteeri Petra Havu osallistui kumpaankin kuulemistilaisuuteen.

Selvitysmies on yhdessä erityisavustaja Elina Moision kanssa kuullut Opettajien työttömyyskassaa (kassanjohtaja Stina Lundström ja lakimies Marjaana Maisonlahti).

Lisäksi apurahansaajien työttömyysturvaan liittyvistä erityiskysymyksistä ja ehdotuksista kirjalliset kommentit ovat antaneet em. tahot sekä:
- opetusministeriö
- sosiaali- ja terveysministeriö
- työministeriön TT-tiimi
- elokuva-ala (Dokumenttikilta ry, Suomen Elokuva- ja Videotyöntekijäin Liitto SET ry sekä Suomen Elokuvaohjaajien liitto SELO ry),
- Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta,
- Suomen Akatemia,
- Suomen ylioppilaskuntien liitto, sekä
- Helsingin yliopiston tiedesäätiö.

Selvitystyössä on käyty läpi valituselinten (työttömyysturvalautakunta, nyttemmin työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta, ja vakuutusoikeus) ratkaisuja pääosin tapaustiivistelminä, asiasta ylimmille lainvalvojille tehtyjä kanteluasioita sekä eduskunta-asiakirjoja, pääosin edustajien kirjallisia kysymyksiä ja niihin annettuja vastauksia.

Toimeksiannon mukaan selvitystyössä tuli ottaa huomioon aiemmat asiaa koskevat selvitykset. Tällaisia selvityksiä ovat toimeksiannossakin mainitut STM:n apurahansaajien sosiaaliturvaa selvittäneen työryhmän loppuraportti (STM:n julkaisu 2004:9) ja STM:ssä keväällä 2007 tehty jatkovalmistelu sekä OPM:n asettamien taiteilijoiden työllistämisedellytyksiä ja sosiaaliturvaa selvittäneiden toimikuntien TAISTO I ja II -työryhmien raportit, joista työttömyysturvaa on käsitelty kattavimmin viimeksi mainitussa raportissa (OPM:n työryhmien muistioita 22:2000). Lisäksi 16.5.2007 julkistettiin kaksi TM:n rahoittamaa tutkimusta, jotka sivuavat selvitystyön aihepiiriä: Yrittäjyyden ja palkkatyön rajapinnalla? (Työpoliittinen tutkimus 326) sekä Vastentahtoinen yrittäjyys (Työpoliittinen tutkimus 327).

”Kipupisteet”

Kuulemisissa ja saaduissa selvityksissä esitetyt työttömyysturvalain ja sen soveltamisen ”kipupisteet” voidaan tiivistää seuraavasti:

Tutkijat
- kokonaisharkinta jatko-opintojen sivutoimisuudesta/päätoimisuudesta
- jatko-opintojen keskeyttäminen
- suoraan perustutkinnon jälkeen aloitetut jatko-opinnot
- omassa työssä työllistymisen rajat
- apurahatyöskentely ja sen päättyminen

Taiteilijat
- kokonaisharkinta sivutoimisuudesta/päätoimisuudesta yrittäjiä koskevien säännösten perusteella
- taiteellisen toiminnan päättyminen ja keskeytyminen
- apurahatyöskentely

4. Säännösten soveltaminen jatko-opiskelijoihin, apurahatutkijoihin ja taiteilijoihin

Linjaukset työttömyysturvalain (TTL) työvoimapoliittisten edellytysten soveltamisesta jatko-opiskelijoihin, apurahatutkijoihin ja taiteilijoihin voidaan kuvata pääpiirteittäin seuraavasti. Eräisiin erityiskysymyksiin liittyviä linjauksia tarkastellaan jäljempänä johtopäätösten ja ehdotusten yhteydessä.

Lisensiaattiopinnot, muu jatko- ja täydennyskoulutus yliopistoissa tai korkeakouluissa

Otsikossa mainittuja opintoja on käytännössä arvioitu TTL:n 2 luvun 6 §:n perusteella (päätoimista opiskelua koskeva pykälä). Jatkotutkintoihin sovelletaan mainitun pykälän 3 momentin mukaista kokonaisharkintaa (opintojen vaatima työmäärä niin suuri, että se on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle työmarkkinoilla yleisesti sovellettavin ehdoin). Lähtökohtana on, että ne ovat pääsääntöisesti sivutoimista opiskelua, joten opintoja harjoittavalla on oikeus työttömyysetuuteen, jos sen muut myöntämisedellytykset täyttyvät.

Laissa tai muissakaan säännöksissä ei säädetä apurahojen tai stipendien vaikutuksesta. Kokonais- ja näyttöharkinnassa apuraha tai stipendi tukee arviota opiskelun päätoimisuudesta. Samoin opiskeluaikaisen työhistorian puuttuminen tai työnteon liittyminen ainoastaan opiskeluun tukee ratkaisukäytännössä arviota, että opinnot ovat päätoimisia. Oikeuskäytäntö on täysin vakiintunut tilanteissa, joissa työttömyysturvan hakija ei ole perustutkinnon ja jatko-opintojen välillä ollut työssä: suoraan perustutkinnon jälkeen aloitetut jatko-opinnot ovat päätoimisia opintoja, koska perus- ja jatko-opinnot muodostavat yhden edelleen jatkuvan opiskelukokonaisuuden. Myös väitöskirjan tekijä voi olla päätoiminen opiskelija, jos opinnot ovat yksi kokonaisuus.

Jos opinnot on katsottu päätoimisiksi, oikeus työttömyysetuuteen voi TTL 2 luvun 7 §:n mukaan alkaa, kun opiskelija on päättänyt opintonsa. Yksiselitteisimpiä tilanteita ovat luonnollisesti valmistuminen tai eroaminen oppilaitoksesta.

Päätoimiset opinnot voivat myös muuttua kesken opiskelun sivutoimisiksi. Edellytyksenä on, että opiskelija on opintojen ohella vakiintuneesti työssä (vähintään 10 kuukautta) tai työllistynyt vakiintuneesti yritystoiminnassa ja opinnot ovat tällöin edenneet normaalisti.

Väitöskirjan tekijät ja muut tieteellistä tutkimustoimintaa harjoittavat sekä taiteilijat

Otsikossa mainitun toiminnan harjoittajaa arvioidaan usein TTL 2 luvun 4 §:n perusteella (ns. yrittäjäpykälä). Säännös perustuu samanlaiseen kokonaisharkintaan kuin edellä kuvatun opiskelijapykälän 3 momentti. Soveltamiskäytäntöä värittää kuitenkin yrittäjien sosiaaliturvan perusperiaate: sosiaaliturvalla ei kateta yritystoimintaan liittyvää riskiä.

Jos omassa työssä työllistyminen on ollut päätoimista, oikeus työttömyysetuuteen voi TTL 2 luvun 5 §:n mukaan alkaa, kun toiminta on todistettavasti lopetettu kokonaan tai se on ollut yhdenjaksoisesti keskeytyneenä vähintään 4 kuukauden ajan.

Aiemmin päätoiminen toiminta voi myös muuttua sivutoimiseksi, jos henkilö on vähintään 10 kuukautta työssä tai sivutoimiseksi muuttuminen voidaan todeta muutoin. Päätoimista opiskelua koskevasta säännöksestä poiketen palkkatyöltä edellytetään, että se on yritystoimintaan liittymätöntä.

Apuraha, erityisesti työskentelyapuraha on painava osoitus toiminnan päätoimisuudesta ainakin apurahakaudella tai aikana, jona sen turvin tarkoitus työskennellä. Apurahan päättyminen vähentää taloudellisia mahdollisuuksia toiminnan harjoittamiseen, mutta ei välttämättä osoita omassa työssä työllistymisen päättymistä.

5. Johtopäätökset

Taustaa

Useissa maissa työttömyysturva on rajattu ainoastaan palkkatyötaustaisten työnhakijoiden oikeudeksi, joissakin maissa edes kaikki palkansaajat eivät kuulu työttömyysturvan piiriin. Muiden kuin työsuhteessa olevien tutkijoiden ja taiteilijoiden kuuluminen järjestelmän piiriin ei kansainvälisesti katsottuna ole lainkaan itsestäänselvyys.

Suomalainen työttömyysturvajärjestelmä on kattava, koska sen piiriin kuuluvat myös yrittäjät, ammatinharjoittajat ja omassa työssään työllistyneet. Olennaista on, että muunkin kuin palkkatyön perusteella Suomessa voi syntyä oikeus myös ansioon suhteutettuun työttömyyspäivärahaan (tosin apuraha verottomana tulona ei nykyjärjestelmässä kartuta työttömyysturvan työssäoloehtoa, eikä se ole työttömyyspäivärahan perusteena olevaa palkkaa).

Koko työttömyysturvajärjestelmän tarkoituksena on turvata työmarkkinoiden käytettävissä olevien työttömien toimeentuloa sinä aikana, kun he pyrkivät aktiivisesti saamaan työtä tai pääsemään työllistymistään tukeviin toimenpiteisiin. Siten ei ole tarkoituksenmukaista eikä hyväksyttävää tukea aktiivista päätoimista opiskelua tai tieteellisen tutkimustyön tekemistä taikka omaa taiteellista toimintaa työttömyysturvalla. Periaate on riippumaton siitä, tuottaako päätoimisena harjoitettu tieteen tai taiteen tekeminen riittävän toimeentulon.

Toisaalta työttömyysturvalain soveltamiseen muihin kuin palkansaajiin liittyy rakenteellisiakin vaikeuksia. Jo 1990-luvun alkupuolella työttömyysturvan laajennusta valmisteltaessa oli selvää, ettei etuuden saamisedellytysten soveltaminen esimerkiksi taiteilijoihin ole lainkaan yksiselitteistä.

Yleisiä johtopäätöksiä

Selvitystyöhön liittyvissä kuulemistilaisuuksissa työttömyysturvan kehittämiseksi on esitetty kaksi toisilleen osin vaikeasti yhteen sovitettavaa tavoitetta: toisaalta soveltamiskäytännön tulisi olla nykyistä yhdenmukaisempaa, toisaalta yksittäistä päätöstä tehtäessä tulisi ottaa nykyistä paremmin huomioon etuuden hakijan yksilölliset olosuhteet.

Tieteen ja taiteen tekijöiden osalta työttömyysturvapäätöksentekoon liittyy tekijöitä, joiden johdosta työttömyysturvalain soveltaminen on poikkeuksellisen haastavaa, kuten:

- taiteilijan ura ja jatkotutkinnon suorittaminen tapahtuu usein niin, että henkilön asema vaihtuu useitakin kertoja. Tutkija voi toimia osan ajasta yliopistotehtävissä (assistenttina, tutkijakoulutettuna), apurahatutkijana, työssä joko ammattiaan vastaavissa tehtävissä tai muussa työssä sekä työmarkkinoiden ulkopuolella. Vastaavasti taiteilijan kohdalla apurahakaudet ja stipendit, palkkatyö erityisesti opetustehtävissä sekä omaehtoinen työskentely voivat vaihdella ja limittyä.
- Selvää on, ettei nykyinen henkilön tiettyyn statukseen perustuva sosiaaliturvajärjestelmä riittävän hyvin yleisemminkään ”istu” pirstaloituviin tai vaihteleviin työskentelytapoihin ja tulonlähteisiin,
- työttömyysturvan saamisedellytysten tutkiminen on luonteeltaan massapäätöksentekoa. Työvoimatoimistot ja –toimikunnat antanevat edelleen yli miljoona erilaista työvoimapoliittista lausuntoa vuosittain. Massapäätöksenteko ei luonnollisesti vapauta velvollisuudesta tutkia kunkin hakijan oikeus etuuteen lain mukaisesti. Päätöksenteon luonteesta kuitenkin seuraa, että keskeisten kriteerien (esim. työllistyy niin, että toiminta on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle työmarkkinoilla yleisesti sovellettavin ehdoin) tulkinnalle ja esitettävälle näytölle on asetettava tietty yleinen taso. Päätöksenteko, joka perustuisi yksittäisen virkamiehen näkemykseen siitä, että kyseinen etuuden hakija on keskimääräistä lahjakkaampi, ahkerampi tai luotettavampi (tai päinvastoin), ei oikeusvarmuuden kannalta ole mahdollista,
- luova työ on aina vahvasti sidottu tekijänsä omaan persoonaan ja osaamiseen. Luovan työn tekeminen edellyttää ammattitaidon ylläpitoa myös työttömyysaikana. Jos pelkästään ammattitaidon ja muiden valmiuksien ylläpito tulkitaan työttömyysturvan esteeksi, mahdollisuudet harjoittaa ammattiaan tulevaisuudessa vaarantuvat eräillä aloilla peruuttamattomastikin,
- työttömyysturvan perustana on, että aiemmin päätoimisen toiminnan lopettamisesta, keskeyttämisestä tai muuttumisesta sivutoimiseksi on esitettävä selvitys. Päätoimisen yritystoiminnan osalta edellytetään lisäksi, että toiminnan väheneminen ei johdu normaaliin liiketoimintariskiin kuuluvasta syystä. Toiminnan päättymistä ja keskeyttämistä koskevat asetustasoiset säännökset on kirjoitettu voittoa tavoittelevan yritystoiminnan näkökulmasta ja niissä kiinnitetään huomiota yhtiön purkamiseen, vaihto- ja käyttöomaisuudesta luopumiseen, yritystoimintaan tavanomaisesti liittyvien ilmoitusten tekemiseen ja vakuutusten irtisanomiseen sekä liiketoiminnassa käytetyistä toimitiloista. Erityisesti tutkijoiden ja vapaiden taiteilijoiden ammatinharjoittamiseen ei välttämättä liity erityisiä investointeja tai toimitiloja, yhtiöistä puhumattakaan.

Ratkaisukäytännön arviointia

Tämän selvitystyön ensisijaisena tarkoituksena on parantaa tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvaa lainsäädäntöä tarkistamalla. Tästä syystä selvitystyön kohteena on ollut vain sellaisia päätöksiä, joissa etuuden hakija on saanut työttömyyskassalta tai Kansaneläkelaitokselta kielteisen, työvoimaviranomaisen sitovaan lausuntoon perustuvan päätöksen. Osassa päätöksiä on valitettu työttömyysturvalautakuntaan (nykyään: työttömyysturvan muutoksenhakulautakunta) ja selvästi harvemmin edelleen vakuutusoikeuteen. Osassa tapauksia valitusprosessi on kesken.

Se seikka, että tarkastelussa on pelkästään päätöksiä, joissa oikeus on evätty, antaa kokonaisuudesta vinon kuvan. Enemmistö etuuden hakijoista toki saa työttömyysturvansa ongelmitta, jos etuuden saamisedellytykset täyttyvät.

Päätoimista opiskelua ja yritystoimintaa koskevat säännökset ovat joustavia kokonaisharkintaa edellyttäviä normeja. Niissä käytetään väljiä ilmaisuja ja luetellaan esimerkinomaisia tunnusmerkkejä kokonaisharkinnan perustaksi. Sääntelytapa on ainoa mahdollinen ottaen huomioon erilaisten opiskeluun ja yritystoimintaan liittyvien tapausten kirjon. Se antaa soveltajalle useimmiten liikkumavaraa harkintavallan käyttöön.

Selvitystyön yhteydessä ei ole tullut esiin yhtään tapausta, jossa työvoimatoimikunnan päätös olisi ollut lain sanamuodon vastainen tai toimikunta olisi asiakirjoista ilmenevän selvityksen mukaan ylittänyt sille kuuluvan harkintavallan. Samoin niissä muutoksenhakuelinten ratkaisuissa, joissa päätöstä oli muutettu, muutoksen perusteena oli harvoin säännösten tulkintaan syy. Päätöksen muuttaminen perustui erilaiseen (useimmiten kyllä oikeudenmukaisempaan) kokonaisharkintaan tai näytön arviointiin toisella tavalla kuin työvoimatoimikunta oli tehnyt.

Edellä sanottu ei poista kahta kiistatonta tosiasiaa:
1. Erityisesti tutkijoiden joukossa epäluottamus työvoimaviranomaisten päätöksentekoa kohtaan on osin syvä.
2. Lähtökohtana tulee olla, että etuusjärjestelmät sopeutuvat kehitykseen ja ihmisten olosuhteisiin, eikä päinvastoin. Tieteen ja taiteen tekijöiden työttömyysturvassa on ongelmakohtia, joita on tarpeen ja mahdollista poistaa osin säännöksiä muuttamalla, osin muilla toimenpiteillä. Kehittämistarpeita liittyy
- päätöksenteon perustana olevaan tietopohjaan sekä yleisemmin yhteiseen ymmärrykseen viranomaisen ja asiakkaan välillä,
- sosiaaliturvan rakenteeseen kokonaisuutena,
- työttömyysturvan saamisedellytyksiä ja työnhakijalta edellytettävää näyttöä koskevien vaatimusten täsmällisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen,
- luovan työn yleisiin edellytyksiin yhteiskunnassa.

6. Selvitysmiehen ehdotukset ja kannanotot

Tämän selvitystyön tavoitteena on tutkijoita ja taiteilijoita koskevien työttömyysturvaan liittyvien työvoimaviranomaisen lausuntojen parempi ennustettavuus ja yhtenäisyys eri tutkija- ja taiteilija-ammattien välillä ja sisällä. Toimeksiannon mukaisesti jäljempänä esitetään eräitä säädösmuutoksia ja muita keinoja, joilla tutkijoiden ja taiteilijoiden työvoimapoliittista asemaa arvioitaessa voitaisiin tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti ottaa huomioon ammattien erityisluonne. Muutoksilla helpotettaisiin pääsyä työttömyysturvan piiriin eräissä tilanteissa, joissa turvan epääminen nykytilanteessa on kohtuutonta tai ratkaisu joudutaan tekemään pelkästään sillä perusteella, uskotaanko etuuden hakijaa vai ei.

6.1. Yhteisen ymmärryksen lisääminen

Apurahatutkijoiden sekä taiteilijoiden ammattiin ja työoikeudelliseen asemaan liittyvät seikat aiheuttavat epäselvyyksiä heidän ja viranomaisen välillä. Epäselvyydet vaihtelevat päätöksistä, joiden oikeellisuutta ja tietopohjaa voidaan perustellusti kritisoida, tilanteisiin, joissa sinänsä oikea ja oikeudenmukainen päätös aiheuttaa asiakkaalle tarpeetonta mielipahaa. Siten ei ole kyse yksin päätösten lainmukaisuudesta ja oikeellisuudesta, vaan myös työttömyysturva-asioiden valmistelusta ja perustelemisesta.

Kaikella luovalla työllä on yhtenäisiä piirteitä, jotka erottavat sen muusta palkansaajana tai yrittäjänä tehdystä ansiotyöstä. Erilaiseen luovaan työhön liittyy toisistaan poikkeavia erityispiirteitä. Tutkijoiden ja taiteilijoiden tilanteessa on eroja. Ainakin osalla tutkijoista apurahalla työskentely on tavallaan "kertaluonteista" liittyen esimerkiksi väitöskirjan tekemiseen, kun taas tiettyjen alojen taiteilijoilla apurahalla työskentely on olennainen edellytys taiteellisen toiminnan jatkuvuudelle. Erityisesti taiteilijoilla voi olla useita erilaisia (esimerkiksi valtion, säätiön, kunnan, alueen) apurahoja ajallisesti päällekkäin tai limittäin. Kun tässä mietinnössä puhutaan "apurahan päättymisestä", sillä tarkoitetaan sekä tilanteita, joissa tietty apurahakausi päättyy, sekä tilanteita, joissa (taiteellisen) toiminnan rahoitus päättyy.

Huomattavia eroja esiintyy sekä eri taidelajien edustajien että saman alan taiteilijoiden välillä riippuen heidän toimintansa luonteesta ja myös heidän taloudellisesta menestyksestään. Taiteenalojen väliset erot ovat riippuvaisia toiminnan luonteesta, mutta ennen kaikkea työmarkkina-asemasta eli siitä, toimitaanko työsuhteessa, freelancerina vai vapaana taiteilijana.
Huomionarvoista on, että useat taiteilijaryhmät eivät TAISTO -työryhmissä tai muissakaan yhteyksissä ole kokeneet erityisen ongelmalliseksi rajanvetoa työttömyyteen, vaan heidän osalta työttömyysturvaan liittyvät ongelmakohdat olivat toisaalla. Näyttämötaiteilijat eivät ole kokeneet erityiseksi ongelmaksi rajanvetoa työttömyyteen, koska he pääsääntöisesti työskentelevät työnantajan johdon ja valvonnan alaisena. Esittävän taiteen (näyttämötaide, tanssi, musiikki) osalta ongelmana on ollut työssäoloehdon täyttyminen ja erityisesti se, ettei usein pitkääkin harjoitteluaikaa ole katsottu työssäoloksi.

Määrällisesti tutkijoita ja taiteilijoita on työvoimatoimiston muihin työnhakijaryhmiin verrattuna vähän. Se, että kyseessä on harvinainen asiakas, ei poista velvollisuutta kohdella häntä yhdenvertaisesti muiden kansalaisryhmien kanssa. Todennäköisesti merkittävä osa palveluihin ja työttömyysturva-asioihin liittyvistä ongelmista tai väärinkäsityksistä olisi vältettävissä, jos asiakaspalvelussa puhutaan samaa kieltä ”tiskin kummallakin puolella”. Siksi on tarpeen lisätä työhallinnon tietämystä ja osaamista tutkijan ja taiteilijan ammattiin ja ammatinharjoittamiseen liittyvistä erityispiirteistä. Tavoite on yhdenmukainen myös viranomaisen neuvonta- ja selvittämisvelvollisuutta koskevan lainsäädännön tavoitteiden kanssa.

Ehdotus: Työvoimahallinnon palvelua kehitetään niin, että luodaan tutkijoiden ja taiteilijoiden asioihin perehtyneiden neuvojien verkosto. Verkosto toteutetaan palkkaamalla tai kouluttamalla muutamaan suurimpaan työvoimatoimistoon taiteilijoiden ja tieteentekijöiden erityiskysymyksiä tuntevia työvoimaneuvojia.

Ehdotus verkostosta esitettiin jo TAISTO II -työryhmän loppuraportissa vuonna 2000.

Ehdotus: Verkostomallin ohella työttömyysturva-asioiden käsittelyä olisi mahdollista tehostaa ja yhdenmukaistaa keskittämällä asioiden käsittely tiettyihin työvoimatoimikuntiin tai perehdyttämällä jonkun TE-keskuksen työttömyysturva-asiamies tutkijoiden ja taiteilijoiden työttömyysturvan erityiskysymyksiin ja toimimaan ratkaisukäytännön yhdenmukaistajana koko maassa.
Samassa yhteydessä työttömälle työnhakijalle osoitettua selvityspyyntöä kehitettäisiin nykyistä ohjaavammaksi ja informatiivisemmaksi niin, että siinä mm. mahdollisuuksien mukaan yksilöitäisiin selvitykset, jota työnhakija voi asiassaan esittää.

Verkoston tarkoituksena on parantaa palvelua ja päätösten oikeudenmukaisuutta lisäämällä viranomaisten tietämystä. Esimerkiksi verohallinnon käsikirjaan otettiin aikoinaan kuvaus taiteilijan määrittelyssä käytettävistä kriteereistä. Tietämyksen kartuttaminen ei liene yksin työhallinnon sisäisin toimin mahdollista. Avainasemassa verkoston tietopohjan luomisessa ja erityiskysymysten esiin tuomisessa ovatkin tutkijoiden ja taiteilijoiden oloja tuntevat viranomaiset (erityisesti OPM) ja heitä edustavat järjestöt. Samoin yhteinen ymmärrys edellyttää viranomaisten, etuuden maksajien sekä järjestöjen ja muiden tahojen yhtenevää käsitystä velvollisuudesta ottaa työtä vastaan ja laajemminkin siitä, missä tarkoituksessa työttömyysturvaa maksetaan.

Ehdotus: Vastuu verkoston kokoamisesta ja resursseista on työvoimaviranomaisella. Työhallinnon verkoston tietopohjan lisäämisestä (koulutus, ohjeiden ja käsikirjojen laatiminen) ovat osaltaan vastuussa asiantuntijaviranomaiset ja tutkijoita tai taiteilijoita edustavat järjestöt sekä työttömyyskassat, joissa heitä on vakuutettuina. Erityisen tärkeätä on informaatio eri tieteen ja taiteen alojen erityisluonteesta sekä myönnettävistä apurahoista ja stipendeistä, mukaan lukien apurahojen myöntämiskäytännöt. Välttämätöntä on lisäksi, että eri tahoilla on yhteinen ymmärrys työttömyysturvajärjestelmän tarkoitusperistä ja luonteesta.

6.2. Taiteilijat ja tutkijat – yrittäjiäkö?

Yrittäjyyden ja palkkatyön rajapinnalla

Työsopimuksessa työntekijä sitoutuu tekemään työtä työnantajan johdon ja valvonnan alaisena ja palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Työsopimus voidaan tehdä kaikenlaisesta työstä. Yrittäjä puolestaan vastaa työnsä lopputuloksesta ja kantaa taloudellisen riskin toimintansa kannattavuudesta. Laajasti ottaen yritystoiminnan käsite kattaa siten kaikki muut työmarkkinoilla tehdyt työskentelymuodot kuin palkkatyön. Vaikka työmarkkinoiden "perussuhteita" onkin vain kaksi, ei niiden välinen rajanveto kaikissa tilanteissa ole lainkaan selvä. Eri hallinnonalojen lainsäädännössä käytetty yrittäjä-käsite on joskus merkittävästi laajempi kuin yleisessä kielenkäytössä.

Palkkatyön ja yritystoiminnan välillä on määrittelemätön alue, jolla työskentelevä voi olla joko itsenäinen yrittäjä tai ammatinharjoittaja tai palkansaaja. Työmarkkinoilla on nähtävissä suuntaus kohti "yrittäjämäisempää" työskentelytapaa, joka lisää rajanveto-ongelmia ja niiden vaikutuksia. Rajatapauksissa keskeinen tunnusmerkki on toimeksiantajan oikeus johtaa ja valvoa työn tekemistä. Johto- ja valvontaoikeutta määriteltäessä merkitystä on tosiasiallisen johdon lisäksi sillä, kenen välineillä ja kenen määräämänä ajankohtana työ tehdään sekä muilla vastaavilla seikoilla.

Taiteilijoiden, ja osin myös tutkijoiden kohdalla on usein kyse siitä, että henkilö valmistaa itsenäisesti suoritteen olematta työnjohdollisen määräysvallan alaisena. Työmarkkinoiden perussuhteiden mukaan arvioituna kyseessä on omalla riskillä harjoitettu toiminta, joka kuitenkin olennaisesti poikkeaa perinteisestä yritystoiminnasta. Tällä rajapinnalla toimeentulo muodostuu eri lähteistä. Yrittäjyys voi olla sivutoimista tai ajoittain toistuvaa. Työtä tehdään usein yksin ja pienillä investoinneilla. Toisaalta, vaikka toiminnassa ei aina olekaan liiketoiminnan tunnuspiirteitä, voi työnteko olla hyvinkin ammattimaista ja yrittäjämäistä.

Yrittäjyyden ja palkkatyön rajapinnalla –tutkimuksen mukaan freelance-journalistit ja kuvataiteilijat kokevat kantavansa itse vastuun omista työtavoistaan, tulojen hankkimisesta sekä toiminnan kuluista. Työ myös edellyttää innovatiivisuutta ja jatkuvaa uudistumista. Erityisesti kuvataiteilijoiden oma suhtautuminen yrittäjyyteen on kuitenkin usein ristiriitaista. He kokevat olevansa ensisijaisesti taiteen tekijöitä, eivätkä identifioidu viranomaisten ja toimeksiantajien määrittelemiksi palkansaajiksi tai yrittäjiksi.

Myöskään monet kääntäjät ja tulkit eivät em. tutkimuksen mukaan koe olevansa perinteisessä mielessä yrittäjiä. Harjoitettua toimintaa ei ole organisoitu yrittäjämäisesti ja työn sisällössä on varsin vähän yrittäjämäisiä piirteitä. Freelance-journalisteille yrittäjyys puolestaan näyttäytyy houkuttelevana mahdollisuutena. Kun toiminnassa yleensä käytetään omia työvälineitä, on näiden henkilöiden katsottu olevan yritystoimintaa harjoittavia tai vastaavalla tavalla omassa työssään työllistyviä ilman, että perinteisen yrittäjyyden muut tunnusmerkit toteutuvat.

Muuttuvan työelämän sekä pirstaloituvien ja monimuotoistuvien työntekomuotojen yleistyminen on yksi keskeisimpiä haasteita syyperusteisen sosiaaliturvan kehittämisessä. Se ei ole ratkaistavissa yksin työttömyysturvan osalta, vaan kysymys edellyttää laajapohjaista valmistelua.

Ehdotus: Uudistettaessa sosiaaliturvaa esimerkiksi valtioneuvoston asettamassa sosiaaliturvan uudistamiskomiteassa yhdeksi keskeiseksi tavoitteeksi tulisi ottaa sellainen sosiaaliturvajärjestelmä, jonka saamisedellytyksissä ja rahoituksessa otetaan nykyistä paremmin huomioon pirstaloituvat ja monimuotoistuvat työnteon muodot.

Taide - yritystoimintaa vai omaa työtä?

Kitkatekijä työttömyysturvalain soveltamisessa on luovaa työtä tekevän, erityisesti taiteilijan työn kohtelu yritystoiminnan nimikkeellä.

Normaalin kielenkäytön mukaan yrittäjällä tarkoitetaan suoranaiseen ja välittömään taloudelliseen tuottoon pyrkivää. Yritystoiminnan käsite ei sinänsä ole sidottu juridiseen muotoon, esimerkiksi toiminnan harjoittamiseen yhtiömuodossa, vaan kattaa myös itsenäiset ammatinharjoittajat. Yritys pyrkii tuottamaan voittoa, hyvällä tai huonolla menestyksellä. Käsite "yrittäjyyden riski" pitää sisällään taloudellisen tappion riskin.

Varsinaisina yrittäjinä rekisteröidyssä yhtiössä työskentelee hyvin pieni määrä taiteilijoita. Syinä yritysmuotoisen toiminnan ”vierastamiseen” on esitetty mm. seuraavat syyt:
- Sosiaaliturvan kannalta YEL-työtulo soveltuu huonosti sosiaaliturvan laskentaperusteeksi, sillä se perustuu henkilön itsensä arvioimaan työtuloon eikä todellisiin ansioihin;
- Osa taiteilijan tuloista on usein ansaittu palkansaajana, osa taas on muuta tuloa. Tulot saattavat vaihdella huomattavasti vuosittain. Taiteilijan ei ole kannattavaa perustaa yritystä sellaisessa tilanteessa, jossa hänen yrittäjätulonsa on epäsäännöllistä ja pieni osa kokonaisansiosta;
- Monet taiteilijat opettavat taiteellisen työnsä ohella. Opetustoimipaikkoina ovat korkeakoulut, ammattikorkeakoulut, musiikkiopistot jne. Nämä oppilaitokset eivät voi maksaa, tai eivät käytännössä maksa, opettajien palkkoja yritykselle;
- Tekijänoikeuskorvaukset ovat olennainen tulonlähde. Tekijänoikeuksien hallinnointi yrityksen kautta on hankalaa, sillä taiteilija ei voi siirtää tekijänoikeuksiaan omistamalleen yritykselle;
- Työskentelyapurahat myönnetään taiteilijalle henkilökohtaisesti.

Taiteilijoiden ammattikunta on monilla yhteiskuntapolitiikan sektoreilla tunnustettu omaksi erityisryhmäkseen. Taiteilijan työn kohdalla puhutaan tavallaan kutsumusammatista. Siinä missä yrittäjä tavoittelee yritystoiminnallaan tuottavuutta, tekee taiteilija valintoja "esteettisin kriteerein". Taiteilijan työhön toki liittyy riski, mutta se on voittopuolisesti esteettinen tai joskus jopa sosiaalinen, yhteiskunnallinen tai poliittinen.

Taiteilijan toiminnastaan saamien tulojen määrä ei useinkaan ole järkevässä suhteessa hänen työpanokseensa ja hänelle aiheutuneisiin kustannuksiin. On itse asiassa suhteellisen harvinaista, että taideteokset tuottavat voittoa. Niistä saatava taloudellinen hyöty on useilla taiteenaloilla riittämätön edes kattamaan tekijän elinkustannuksia. Taiteilijoiden taloudellinen riski liittyy perustoimeentulon epävarmuuteen.

Taiteilijoille on esimerkiksi verotuksessa omat säännöksensä. Työttömyysturvassa omia säännöksiä ei ole. Työttömyysturvalain 2 luvun 4 ja 5 §:ssä säädetään varsinaisen yritystoiminnan (yhtiömuodossa tai ammatinharjoittajana harjoitettu taloudellinen toiminta) omasta työstä. Käsitteellisesti oma työ rinnastuu yritystoimintaan siinä mielessä, että se lähtökohtaisesti tehdään ilman työsopimuslaissa tarkoitettua johtoa ja valvontaa. Säännöstä omasta työstä sovelletaan laajaan joukkoon suhteellisen itsenäisesti suoritettavaa työtä, jossa tavoitteena ei ole ainakaan välitön taloudellinen voitto. Siten yrittäjän riskin suhteen oma työ ei rinnastu yritystoimintaan. Oikeuskäytännön ja työministeriön soveltamisohjeiden mukaan kyseisen lainkohdan nojalla arvioidaan esimerkiksi omaishoitajan ja omaa taloa rakentavan rakennusalan ammattilaisen työmäärää. Muiden kuin yritysmuodossa toimivien taiteilijoiden työllistymistä on vakiintuneesti arvioitu omana työnä.

Taiteellinen toiminta on tuotannollista ja em. rajoissa myös taloudellista toimintaa. Sinänsä omaa työtä koskeva säännös on oikea ja riittävä arvioimaan em. taiteilijoiden (ja myös tutkijoiden) työllistymistä. Ongelmallista säännöksen selkeyden ja soveltamisen legitimiteetin kannalta on, ettei itse pykälässä lainkaan määritellä oman työn käsitettä. Siksi laissa pitäisi nykyistä selvemmin tehdä jako toisaalta yritysmuodossa yrittävään tai ammatinharjoittajaan, toisaalta omaan työhön, joka tähtää toisenlaiseen hyötyyn kuin varsinainen yritystoiminta.

Ehdotus: Säännösten selkeyttämiseksi työttömyysturvalain 2 luvun 4 §:ää muutetaan niin, että siinä määritellään ainakin esimerkkeinä, mitä omalla työllä tarkoitetaan. Määrittelyn tulee olla yleinen, ts. laajempi kuin pelkästään taiteilijoita (ja tutkijoita) koskeva. Vaihtoehtoisesti omaa työtä koskeva voitaisiin erottaa omaksi pykäläkseen.
Oman työn ja vähäisemmän riskin määrittely lain tasolla laventaisi myös mahdollisuuksia arvioida toiminnan muuttuneen sivutoimiseksi. Yritystoiminnan päättymistä tai keskeytymistä koskevan työttömyysturvalain 2 luvun 5 §:n mukaan "…oma työ katsotaan sivutoimiseksi, jos …tai muutoin voidaan päätellä…oman työn vaatiman työn työmäärän olevan niin vähäinen, ettei se ole esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle."

Päätoimisesti omassa työssään työllistyneen henkilön katsotaan edelleen työllistyvän siinä siihen ajankohtaan asti, jona oma työ todistettavasti on lopetettu tai se on ollut yhdenjaksoisesti keskeytyneenä neljän kuukauden ajan. Työministeriön ohjeen mukaan (kohta 5.5) ”Omassa työssään päätoimisesti aiemmin työllistynyt henkilö tulee oikeutetuksi työttömyysetuuteen hänet työllistäneen toiminnan päättyessä.”

Työttömyysetuuden työvoimapoliittisista edellytyksistä annetun asetuksen 2 §:ssä on säädetty selvityksistä, joita yritystoiminnan lopettamisesta ja keskeyttämisestä edellytetään. Sääntely nojautuu ajatukseen yrittäjäriskistä, jota ei sosiaaliturvalla kateta. Yritystoiminnan väheneminen, sen muuttuminen kannattamattomaksi tai tilapäinen keskeytys yritystoiminnassa eivät oikeuta työttömyysturvaan, vaan aiemmin päätoimista yritystoimintaa pidetään edelleen päätoimisena. Työttömyysturvaoikeus voi alkaa vasta, kun yritystoiminta on päättynyt pakkotäytäntöönpanoon, ts. konkurssiin tai selvitystilaan, taikka yritystoimintaa harjoittava on vetänyt toiminnan kannattamattomuudesta johtopäätökset ja lopettanut taikka keskeyttänyt toimintansa.

Valtaosaan taiteellista toimintaa tai muuta omaa työtä harjoittaneen toimintaa ei ole oikein eikä kohtuullista liittää yrittäjäriskiä. Ongelmallista on, ettei työttömyysturvalaissa tai mainitussa asetuksessa ei säädetä siitä, millä edellytyksillä omassa työssä työllistyminen päättyy ja miten sen voi keskeyttää, eikä siitä, kuinka omassa työssä työllistymisen käytännössä voi osoittaa päättyneen.

Ehdotus: Mainitun asetuksen 2 §:ää täsmennetään ottamalla yleiset säännökset oman työn päättymisestä ja keskeytymisestä. Sääntelyn lähtökohtana tulee olla, että omaan työhön ei liity yrittäjäriskiä, työttömyysturvalaissa olevaa ilmaisua ”…ilmoitusten ja toimenpiteiden perusteella on pääteltävissä, että tuotannollinen ja taloudellinen toiminta on keskeytetty.” tulkitaan oman työn osalta lievemmin kuin varsinaisessa yritystoiminnassa, ja toimintaa voidaan pitää keskeytettynä, jos taiteilijan tai tutkijan toiminta keskeytysaikana on pelkästään oman ammattitaidon tai ammatillisten valmiuksien ylläpitoa.

Onko väitöskirjan teko opiskelua vai omaa työtä?

Lisensiaattiopintoja sekä muuta jatko- tai täydennyskoulutusta yliopistossa tai korkeakoulussa suorittaviin henkilöihin sovelletaan TTL:n 2 luvun 6 ja 7 §:ien opiskelua koskevia säännöksiä. Työministeriön opiskelua ja työttömyysturvaa koskevan ohjeen (O/23/2003 TM) mukaan (kohta 3.) jatko-opinnot yliopistoissa ja korkeakouluissa ovat lähtökohtaisesti sivutoimista opiskelua, ja henkilöllä voi olla opinnoista huolimatta oikeus työttömyysetuuteen, mikäli hän täyttää muut etuuden saamisen edellytykset.

Väitöskirjan tekijöihin sekä muuta tieteellistä tutkimustoimintaa harjoittaneisiin henkilöihin sovelletaan usein TTL:n 2 luvun 4 ja 5 §:ien omassa työssä työllistymistä koskevia säännöksiä.

Oikeuskäytäntöä tarkasteltaessa jatko-opintoja harjoittavaa, varsinkin apurahan saajaa, arvioidaan joskus opiskelun vaikutusta ja joskus yritystoimintaa sääntelevien pykälien kautta. Lisensiaattitutkinnon ja eräiden muiden jatko-opintojen osalta käytäntö näyttää suhteellisen yhtenäiseltä: niitä arvioidaan opiskeluna. Sen sijaan muiden tutkijoiden osalta oikeusperusta ohjeistuksesta huolimatta ”heittelee” ilman, että eroille olisi ainakaan ilmeistä selitystä, tai että selkeää linjausta näiden kahden säännöksen välisestä rajasta olisi tietoisesti tehty.

Sinänsä kummassakin säännöksessä harkinta harjoitetun toiminnan päätoimisuudesta tapahtuu samoilla (esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle) kriteereillä, joten tässä suhteessa TTL:n 2 luvun 4 ja 6 soveltaminen johtavat samaan tulokseen. Sen sijaan yritystoiminnan päättymistä ja keskeytymistä koskeva 2 luvun 5 § ja opiskelun päättymistä ja keskeytymistä koskeva 2 luvun 7 §:n poikkeavat olennaisesti toisistaan. Eroa on käytännössä sekä keskeyttämiseen tai lopettamiseen liittyvissä toimenpiteissä että etuuden hakijan näyttövelvollisuudessa.

Jos lisensiaattityön ja väitöskirjan tekijän kohtelu on erilainen, tilanne on erikoinen myös tutkintojärjestelmän rakenteen kannalta. Opinnäytetyön tekijä voi suorittaa valinnan edetä tohtorin tutkintoon joko suoraan tai välitavoitteen kautta. Käytännössä lisensiaatin tutkinto jäänee aiempaa harvinaisemmaksi.

Ehdotus: Erityisesti väitöskirjan tekemiseen sovellettavien säännösten valinta kaipaa yhtenäistämistä. Jatko-opintojen kirjo on niin suuri, ettei lainsäädännöllä tai sitovilla säännöillä ole mahdollista kattavasti määritellä, kumpaa säännöstä tulisi yksittäistapauksessa soveltaa. Tarkoituksenmukaista olisi, että lisensiaattiopinnot ja muu täydennys- ja jatkokoulutus sekä väitöskirjan teko olisivat lähtökohtaisesti opiskelua. Ns. post doc -tutkijat ja muuhun kuin jatkotutkintoon tähtäävät tutkijat puolestaan ovat lähtökohtaisesti omana työnä arvioitavia.

6.3. Muita ”kipupisteitä”

Jatko-opinnot ja väitöskirjan tekeminen – päätoimista vai sivutoimista?

Jatko-opintojen päätoimisuuden arviointiin, mukaan lukien väitöskirjan tekeminen, silloin kun sitä arvioidaan opiskeluna, tulisi soveltaa työttömyysturvalain 2 luvun 6 §:n 3 momenttia, ei pykälän 2 momenttia. Opiskelua pidetään päätoimisena opiskeluna, jos opintojen vaatima työmäärä, ottaen huomioon opintojen opetussuunnitelman mukainen laajuus, opiskelun sitovuus, henkilön aikaisempi työssäolo ja aiemmin hankkima koulutus, on niin suuri, että se on esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle työmarkkinoilla yleisesti sovellettavin ehdoin.

Lainkohdan tunnusmerkit, joiden mukaan opiskelun vaatimaa työmäärää arvioidaan, ovat soveltuvia myös jatkotutkintojen arviointiin. Myöskään oikeuskäytäntöön, joka niiden pohjalta on muotoutunut, ei ole jäljempänä esitettyä lukuun ottamatta huomauttamista. Lähtökohtaisesti sekä lisensiaatin tutkintoa että väitöskirjan tekoa tulisi oikeuskäytännön valossa pitää lähtökohtaisesti sivutoimisena (ei esteenä kokoaikaisen työn vastaanottamiselle).

Väitöskirjan tekeminen on useimmiten sivutoimista omassa työssä työllistymistä. Joissakin tilanteissa (esim. henkilöllä ei työhistoriaa palkkatyössä, apurahakaudet, työstä kieltäytymiset) henkilön kuitenkin katsotaan työllistyvän päätoimisesti hänen tehdessään väitöskirjaa tai harjoittaessaan muuta tieteellistä tutkimustoimintaa.

Muutoksenhakuasteiden ratkaisukäytännössä on myös katsottu, että opiskeluaikaisen työhistorian puuttuminen tai työnteon liittyminen ainoastaan opiskeluun voi niin ikään olla osoitus opintojen päätoimisuudesta. Joissakin yhteyksissä on kritisoitu tätä vakiintunutta tulkintalinjaa, jonka mukaan ”yhtenä putkena” tapahtuvaa opiskelua pidetään käytännössä aina päätoimisena. Kyseessä on tilanne, jossa kandidaatin/maisterin tutkinnosta siirrytään suoraan jatkotutkintoon ilman, että henkilö olisi ollut työssä tai työssäolo on aivan satunnaista. Sama tutkinto voidaan vastaavasti arvioida sivutoimiseksi henkilöllä, joka on ennen jatkotutkintoa ollut vakiintuneesti työssä. Tulkintalinja on paitsi lain sanamuodon myös työttömyysturvan periaatteiden mukainen: työttömyysturvan saamisedellytyksiä arvioitaessa vakiintunut työssäolo parantaa henkilön asemaa.

Tieteellinen toiminta saattaa muuttua päätoimiseksi, kun henkilö on ottanut vastaan apurahan, jonka turvin hän tekee väitöskirjaa tai harjoittaa taiteellista toimintaa taikka tieteellistä tutkimustoimintaa. Työministeriön ohjeen mukaan ”Työskentelyapurahaa voidaan pitää taiteilijoilla, kirjailijoilla, ja tieteellistä tutkimustoimintaa (esim. väitöskirjan tekijät) harjoittavilla painavana osoituksena päätoimisesta työllistymisestä omassa työssä ainakin sinä aikana, jolle apuraha on tarkoitettu tai jos sitä ei ole kohdennettu, sinä aikana, jona sen turvin on tarkoitus työskennellä. Työllistymistä arvioitaessa merkitystä on siis apurahapäätöksellä ja siihen liittyvällä apurahahakemuksella. Hakemukseen sisältyy suunnitelma siitä, mihin ja miten apuraha on tarkoitus käyttää”. Ohjeesta huolimatta apurahan saajilla on ainakin paikallisesti ilmeisiä ongelmia, jotka osin liittyvät apurahan vaikutuksen arviointiin ja osin sen myöntämiskäytäntöihin. Myös taiteilijajärjestöt ovat tuoneet esille useita ongelmatapauksia apurahojen vaikutuksista työttömyysturvaan. Ongelmia on esiintynyt myös sen suhteen, milloin apurahalla tapahtuva työllistyminen katsotaan alkaneeksi (myöntöpäivästä vai maksupäivästä alkaen) tai kuinka apurahoja tulee jaksottaa.

Apurahan saamisen vaikutusta toiminnan päätoimisuuteen ei ole lainsäädännössä määritelty. Siten apurahan merkitys liittyy näyttöharkintaan arvioitaessa toiminnan vaatimaa työmäärää ja sen sitovuutta. Apurahat kuitenkin poikkeavat määrältään ja käyttötarkoitukseltaan olennaisesti toisistaan. Työttömyysturvan kannalta on keskeistä tietää, onko apuraha tarkoitettu päätoimiseen työskentelyyn, kuinka suuri se on ja mille ajalle sen käyttö on tarkoitettu. Näiden tulisi käydä esiin myöntöpäätöksestä. Apurahasta on selkeästi voitava erottaa mahdollinen muihin kuluihin myönnetty lisäsumma. Ongelmaksi muodostuu yleisemmin käyttöaika, joka on tavallisesti vapaasti sovittavissa ja voi olla katkonainenkin. Käyttöajan ilmoittaminen selkiyttäisi tilannetta sosiaaliturvan osalta. Toisaalta on selvää, että apurahan saaja on vapaa käyttämään myönnettyä apurahaa mahdollisimman joustavasti suunnittelemansa hankkeen toteuttamiseksi.

Varsinkin taiteilijoiden kohdalla oman ongelmansa muodostaa apurahalajin tunnistaminen. Samoin apurahan kohdentumisella tiettyyn ajankohtaan ei apurahapäätöksestä ole aina selvitettävissä. Käsite työskentelyapuraha ei välttämättä ole yksiselitteinen. Myös kohdeapuraha tai muu projektikohtainen apuraha voi kokonaan tai osittain kohdentua omaan taiteelliseen työhön. Valtion taidehallinnossa on tällaisissa tapauksissa lähdetty siitä, että työllistävä vaikutus voidaan tarvittaessa laskea kuukausittain maksettavan valtion taiteilija-apurahan (1254,13 €/kk) mukaisena.

Siteeratun ohjeen mukaisesti työskentelyapurahan ja sen hakeminen on vankkaa näyttöä siitä, että toiminta on päätoimista. Sen sijaan muut apurahalajit (kohde-, materiaali-, opinnäytetyön viimeistelyyn tarkoitetut ns. saattoapurahat, tuotantotuet jne.) ovat yksinään varsin heikkoa näyttöä työllistymisestä. Soveltamiskäytännössä apurahaan perustuva arviointi näyttää joissakin tapauksissa olleen varsin suoraviivaista.

Ehdotus: Lähtökohtaisesti työministeriön ohjeen mukainen tulkintatapa on työskentelyapurahan osalta perusteltu, mutta yleisemmin ohjeistus kaipaa tarkennuksia. Edellä kohdassa 6.1. ehdotetun verkoston, tarkennetun ohjeistuksen ja vasta viime kädessä lainsäädäntötoimin tulee varmistaa, että eri apurahalajien vaikutus työllistymiseen arvioidaan oikein ja ne jaksotetaan kohdentumaan tosiasialliseen työskentelyaikaan. Apurahojen osalta tulee myös määritellä toimintalinja silloin, kun apuraha on myönnetty työryhmälle.

Tutkijakoulutettavien asemasta ja apurahan hakemisen vaikutuksesta

Apurahajärjestelmän sijasta erityisesti jatko-opiskelijoilla toimeentuloa turvataan enenevässä määrin ottamalla tutkija määräaikaiseen virka- tai työsuhteeseen yliopistoon tai sen alaiseen tutkimuslaitokseen. Tutkijakoulutettavan työ on normaalia palkkatyötä, josta suoritetaan työttömyysvakuutusmaksuja. Vaikka työn keskeinen sisältö liittyykin henkilön omaan tutkimustyöhön, usein väitöskirjan tekemiseen, työnantajalla on johto ja valvontavaltansa puitteissa oikeus määrätä työtehtävät. Tutkijakoulutettavan virka- tai työsuhteen yhteiskesto saattaa olla useita vuosia niin, että hän saattaa jopa täyttää muutosturvan piiriin pääsemisen edellytykset.

Lähtökohtana on, että vakiintuneella palkkatyöllä ja samanaikaisesti edenneillä opinnoilla opiskelun katsotaan muuttuneen sivutoimiseksi, eikä opiskelu sen laajuudesta riippumatta enää ole esteenä työttömyysturvan saamiselle. Jos tutkijaan sovelletaan omaa työtä koskevia työttömyysturvalain säännöksiä, tutkijakoulutus ei ole näyttöä sivutoimisuudesta, koska lain 2 luvun 5 §:n 2 momentin nimenomaisen säännöksen mukaan sivutoimisuuden osoittaa ainoastaan ”omaan työhön liittymätön kokoaikatyö”. Edellä on ehdotettu, että myös väitöskirjan tekemistä arvioitaisiin opiskelun vaikutusta koskevien säännösten mukaan. Niihin ei liity vaatimusta, jonka mukaan työttömyysturvaoikeuden syntymisen kannalta hyödyllisen työhistorian tulisi olla ”opintoihin liittymätöntä”. Tällainen vaatimus olisikin ajatuksenakin lähinnä absurdi.

Työttömyysturvaoikeuden avaamisesta tutkijakoulutuksen jälkeen voidaan esittää perustellusti erilaisia näkökohtia. Sinänsä on selvää, että yhtä lailla apurahan kuin palkkatulon loppuminen heikentää olennaisesti mahdollisuuksia väitöskirjan tekemisen/tutkimustoiminnan jatkamiseen. Siten yksi lähtökohta on, että apurahan ja tutkijakoulutuksen päättymistä tulisi arvioida samoin. Tutkijakoulutus on kuitenkin palkkatyönä, jossa työnantajalla on työn johto- ja valvontaoikeuden perusteella oikeus teettää työntekijällä muutakin työtä kuin varsinaista väitöskirjaan liittyvää tutkimusta.

Tutkijakoulutus luonne palkkatyönä, sen ajalta työttömyysturvan rahoittamiseksi maksetut vakuutusmaksut ja virka- tai työsuhteiden pitkähkö kesto ovat painavampia perusteita kuin muut. Selvitysmiehen näkökulmasta ne puoltavat nykyisestä soveltamiskäytännöstä poikkeavaa ratkaisua.

Ehdotus: Tutkijakoulutuksesta ilman omaa syytään työttömäksi jääneen tulee olla oikeutettu työttömyysturvaan. Sen jälkeen tutkimustoimintaa tulisi pitää päätoimisena vain poikkeuksellisissa tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin, jos hän saa tai hakee saman tutkimuksen jatkamiseen apurahaa, kieltäytyy tarjotusta muusta palkkatyöstä tms.

Yleisesti ottaen apurahan hakemisella on työllistymisen arvioinnissa kahtalainen merkitys: jos henkilö kertoo lopettaneensa tai keskeyttäneensä aiemmin päätoimisen toimintansa, apurahan hakeminen saman toiminnan jatkamiseen viittaa toiminnan tosiasialliseen jatkumiseen. Toisaalta työttömän työnhakijan osalta apurahan tai -rahojen hakemista voidaan vain poikkeuksellisesti pitää osoituksena siitä, että on jo työllistynyt päätoimisesti. Hakuprosesseihin osallistumalla tutkija tai taiteellisen alan työnhakija osoittaa pyrkivänsä aktiivisesti pois työttömyysturvan piiristä ammattitaitoaan vastaavaan toimintaan. Tilanne on yhtäläinen kuin palkansaajataustaisella työttömällä, joka hakiessaan avoimia työpaikkoja osoittaa pyrkivänsä työllistymään.

Näyttöharkinta / Päätoimisen toiminnan päättyminen tai keskeytyminen

Tutkijan ja taiteilijan toiminnan lopettamista, keskeytymistä ja sivutoimiseksi muuttumista koskevia säännöksiä on tarkasteltu edellä. Itsestään selvä lähtökohta on, että aiemmin päätoimisessa tieteellisessä tai taiteellisessa toiminnassa tulee tapahtua muutos, jos henkilö hakee työttömyyspäivärahaa vedoten mainittuihin perusteisiin. Velvollisuus esittää selvitystä toiminnan muutoksesta on työttömyysturvalain etuuden hakijalla.

Pelkästään apurahan tai muun toimeentulolähteen lakkaaminen ei yksinään ole tällainen näyttö.
Jos henkilö jatkaa samaa työ esim. apurahakauden päätyttyä, oman työn ei tällöin luonnollisestikaan voida katsoa päättyneen tai edes keskeytyneen. Esimerkiksi artikkelien julkaiseminen omasta väitöskirja- tai tutkimusaiheesta voi olla osoitus oman työn jatkumisesta. Tällöin asian arviointiin ei vaikuta se, että henkilöllä ei välttämättä ole tuloja omasta työstään, vaan ratkaisevaa on henkilöä aiemmin päätoimisesti työllistäneen toiminnan jatkuminen.

Väitöskirjan tekijöiden ja tieteellistä tutkimustoimintaa harjoittaneiden osalta oma työ katsotaan todisteellisesti lopetetuksi ainakin silloin kun väitöskirja tai tutkimustyö on valmistunut. Ottaen huomioon, että oman työn kirjo on hyvinkin laaja, myöskään oman työn keskeytymisen osalta ei muilta osin ole mahdollista antaa tyhjentävää luetteloa keskeytymisen edellytyksistä. Siten näyttöharkinta on väistämättä tapauskohtaista.

Sinänsä se periaate, että työttömyysturvan hakija itse on velvollinen työttömyysturvalain 11 luvun 2 §:n mukaan esittämään selvityksen omasta toiminnastaan on perusteltu, koska tällaisia tietoja ei viranomaisella ole eikä voikaan olla.

Eräiden tutkijoiden ja taiteilijoiden osalta näyttötaakka johtaa kuitenkin kestämättömiin tilanteisiin. Taiteilija-ammattien osalta ongelmallista on osoittaa, ettei taiteilija työllisty yritystoiminnassa tai omassa työssään, tai että apurahan vaikutus työmarkkinoilla oloon kestää määrätyn ajan. Työttömyysturvaan liittyvät ongelmat eivät tältä osin koske vain taiteilijoita tai apurahatutkijoita, vaan työmarkkinoiden muuttuessa yhä enemmän myös muiden alojen työntekijöitä.

Tilanteessa, jossa esimerkiksi kuvataiteilija tai kirjailija ilmoittaa, ettei hän enää jatka toimintaansa, tai apurahatutkija ilmoittaa, ettei hän taloudellisista tai muista syistä jatka tutkimustoimintaansa, näytön esittämisen pulmat liittyvät seuraaviin seikkoihin:
- työvoimapoliittinen lausunto annetaan etukäteisvalvontana. Siinä otetaan kantaa, täyttääkö henkilö työttömyysturvan saamisedellytykset alkaneen työttömyytensä aikana. Siten etuuden hakijan kannalta on kyse sen selvittämisestä, mitä hän tulevaisuudessa tekee – tai oikeammin – aikoo tehdä;
- etuuden hakijan todistustaakka on negatiivinen, ts. hän joutuu osoittamaan, ettei hän tee jotain. Yleiset näyttösäännöt lähtevät ajatuksesta, että oikeudellisesti on helpompi todistaa joku tapahtuma tai toiminta kuin sen puuttuminen;
- näytön tulisi perustua objektiivisesti todettaviin asioihin. Tällaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi jatkorahoitus, tiedossa oleva osallistuminen seminaareihin tai taiteilijan kohdalla tiedossa olevat näyttelyt sekä työtiloista, varsinkin ateljeetiloista tai laboratoriotiloista luopuminen. Tällaisia seikkoja ei läheskään kaikissa tapauksissa ole ollutkaan. Siten esimerkiksi kuvataiteilijan on vaikea osoittaa, ettei hän enää maalaa, ja kirjailijan, ettei hän enää kirjoita.

Päätöksentekijä (työvoimatoimikunta, valituselin) on velvollinen tutkimaan toiminnan tosiasiallisen laajuuden ja työllistävyyden. Siten eräillä juridisilla argumenteilla kuten sillä, että yliopistolainsäädäntö ei edellytä jatko-opintojen suorittamista tietyssä ajassa, ei yksinään ole merkitystä.

Työttömyysturvapäätöksenteon osalta on muistettava, että turva työttömyyden varalta on perustuslaissa määritelty perusoikeudeksi. Siten nykyinen tilanne on ongelmallinen myös päätöksentekijälle. Päätöksiä nojataankin yksittäisissä tapauksissa ainakin päätöksen perustelujen mukaan seikkoihin, joiden näyttöarvo on kyseenalainen, kun pohjimmiltaan ratkaisu on perustunut siihen, ketä uskotaan. Valituksen on hylkäämistä on esimerkiksi perusteltu, että valittaja ”oman ilmoituksensa mukaan suuntautuu tutkimukseen.” Toisaalta valitus on hyväksytty ”koska henkilö apurahan käytettyään ilmoittautumalla heti työvoimatoimistoon oli osoittanut olevansa työmarkkinoiden käytettävissä”.

Ehdotus: Työvoimapoliittista lausuntoa annettaessa siirrytään näissä tilanteissa etukäteisvalvonnasta jälkikäteiseen valvontaan. Jos etuuden hakija vetoaa toiminnan päättymiseen, keskeytymiseen tai muuttumiseen sivutoimiseksi, eikä ole olemassa tapaa, jolla hän kohtuudella voisi osoittaa asian toteen, esteetön työvoimapoliittinen lausunto annetaan ehdollisena ja määräaikaisena. Hakijan ilmoituksen oikeellisuus ja hänen mahdollisen työllistymisensä laajuus tarkistetaan jälkikäteen.

Ehdotuksen haittapuolena on takaisinperintöjen ja muiden perusteettomaan etuuden maksuun liittyvien toimenpiteiden lisääntyminen. Niiden määrä lienee kuitenkin vähäinen, koska tällaisen lausuntomenettelyn piiriin kuuluvien määrä tuskin on kovin suuri.

Erilliskysymys soveltamiskäytännössä on jatko-opintojen keskeytymisestä esitettävä näyttö. Työttömyysturvalain 2 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan yliopisto-opiskelija voi keskeyttää opintonsa vähintään vuodeksi, eikä häntä keskeytysaikana pidetä päätoimisena opiskelijana. Keskeytys voidaan osoittaa yliopiston antamalla keskeytystodistuksella. Työttömyysturvalain 8 luvun 3 §:n 4 momentin mukaan keskeytysmahdollisuus koskee yleisenä vain työttömyyspäivärahaan oikeutettua, ei työmarkkinatuen piiriin kuuluvaa ammatillista koulutusta vailla olevaa nuorta.

Vakuutusoikeuden ratkaisun mukaan opintojen keskeytystä koskevaa säännöstä ei sovelleta jatko-opiskelijaan. Ennakkoratkaisua (30.3.2006, Dnro 10297/2004/1350) on aiheellista tarkastella työttömyysturvalain systematiikan kannalta, jo siksikin, että valituksen hyväksyminen perustuu juuri tähän. Jatko-opintojen (ko. ratkaisussa filosofian tohtorin jatko-opinnot) päätoimisuutta arvioitaessa sovelletaan TTL:n 2 luvun 6 §:n 3 momentin kokonaisharkintasäännöstä, ei saman pykälän 2 momenttia. Samoin tulisi menetellä lain sanamuodon perusteella ammattikorkeakoulun jatko-opintojen osalta.

Ehdotus: Vakuutusoikeuden ennakkoratkaisuun nojaten työministeriön ohjeistuksessa tulisi yksiselitteisesti todeta:
- jatko-opiskelijalta ei voi edellyttää näyttönä keskeytystodistusta,
- jos jatko-opiskelija on edellä sanotusta huolimatta pyytänyt ja saanut keskeytystodistuksen ja esittää sen työvoimatoimistolle/työvoimatoimikunnalle, sitä on pidettävä riittävänä näyttönä opintotojen keskeytymisestä samalla tavalla kuin alempaa (kandidaatti) tai ylempää (maisteri) korkeakoulututkintoa suorittaneella.

6.4. Joustoa ja turvaa

Yleisesti työmarkkinoiden toimivuutta pyritään turvaamaan ja työmarkkinoiden haasteisiin vastaamaan niin Suomessa kuin koko Euroopassakin kansallisilla joustoturvamalleilla. Joustoturvassa on keskeistä, että sillä tähdätään koordinoituihin uudistuksiin eri politiikkalohkojen välillä.

Työlainsäädännön ja työelämän koordinoitu kehittäminen, aktiivinen työvoimapolitiikka ja sosiaaliturva, varsinkin työttömyysturva kuuluvat joustoturvatarkastelun piiriin, johon kytkeytyy vahvasti mukaan myös elinikäisen oppimisen.

Luovan työn edistäminen ja sen esteiden poistaminen ovat monestakin syystä tärkeitä. Mahdollisuuksia luovan työn tekemiseen määrittävät
- sen yleiset edellytykset,
- kouluttautumismahdollisuudet,
- tieteen ja taiteen erityiset tukijärjestelmät, ja
- sosiaaliturvaturva.

Luovan työn tuloksellinen tukeminen edellyttää koordinoitua em. lohkojen kehittämistä. Luova työ on työtä, ei työttömyyttä. Edellä esitetyillä ehdotuksilla voidaan poistaa ”hiertäviä” sosiaaliturvaongelmia, mutta kokonaisuutena ne kohdistuvat vain osaan taiteilijoita ja tutkijoita.

Ainakin tieteen osalta jotkut apurahoja myöntävät tahot ovat jo muuttaneet myöntökäytäntöjään siten, että rahoitus myönnetään tutkijan palkkaavalle organisaatiolle (esim. yliopistolle), joka puolestaan ottaa tutkijan virka- tai työsuhteeseen. Suomen Akatemian tutkimusmäärärahoituksella palkattavan henkilön tulee aina olla palvelussuhteessa. Henkilökohtaisia apurahoja se myöntää ainoastaan ulkomailla työskentelyä varten. Näin tutkijan asema myös sosiaaliturvan kannalta paranee. Tiedepoliittistenkin tavoitteiden, kuten esimerkiksi tavoite yhteisrahoitteisuudesta tutkijankoulutuksessa ja -uralla, kannalta tämäntyyppisen käytännön yleistyminen olisi tarkoituksenmukaista.

Koulutus- ja tiedepoliittisena tavoitteena on mm. lisätä tohtorintutkinnon suorittaneiden määrää, vaikuttaa keskimääräiseen väittelyikää ja lisätä tutkimusintensiteettiä yhteiskunnassa. Jatko-opinnot ja muu tieteellinen tutkimustyö tulee siis lähtökohtaisesti rahoittaa tutkimusrahoituksen kautta. Kun tutkimusrahoitus ei ilmeisesti kata jatko-opintojen ja muun tieteelliseen tutkimustyön kustannuksia täysin, tulisi väliinputoamistilanteisiin löytää koulutus- ja tiedepoliittisten tavoitteiden mukaisia ratkaisuja. Esimerkiksi nykykäytäntö opintojen keskeyttämisestä vuoden ajaksi tuskin on minkään tutkinnon kohdalla koulutus- ja tiedepolitiikankaan tavoitteiden mukaista.